Tasa-arvopolitiikka vapautettava karsinoista

Demarinaiset järjestivät puolue-ehdokkaille paneelin maaliskuun lopulla. Ehdokkailta kysyttiin, kuinka he edistäisivät naisten asemaa puolueessa. Erkki Tuomioja haluaisi murtaa raja-aitoja. Mitä vähemmän meillä on suljettuja verkostoja, sitä paremmin demokratia toimii ja sitä paremmin myös naiset saavat äänensä kuuluville. Tarja Filatov puolestaan olisi halunnut lisätä erilaisiin politiikan sektoreihin erikoistuneita verkostoja. Molemmat ovat tavallaan oikeassa, mutta Tuomioja on enemmän oikeassa.

Feministit ovat aikanaan perustaneet miehiltä suljettuja toimintafoorumeja välttääkseen sen tyypillisen tilanteen, jossa yksikin mies suuressa naisjoukossa päätyy koko porukan johtajaksi. Puolueilla on naisjärjestöjä ja meilläkin omamme. On kuitenkin syytä kiinnittää huomiota kahteen seikkaan.

Ensinnäkin, tasa-arvokysymykset eivät kosketa vain naisia. Miehillä on paitsi vastuu, myös oikeus pohtia yhteiskuntaa miehiin kohdistuvan eriarvoisuuden kannalta. Saavuttaaksemme todellisen tasa-arvon, tarvitsemme työhön sekä naisia että miehiä.

Toisekseen, tasa-arvo ei ole muusta politiikasta irrallinen politiikanlohko, jonka parissa voidaan puuhastella ”kovasta” politiikasta erilleen perustetuissa kerhoissa. Päinvastoin - eriarvoisuuden ydin on kova ja sen vaikutukset heijastuvat kaikille elämänalueille. Tuomioja oli oikeassa todetessaan, että verkostoja ei kaivata lisää. Puolueen tasa-arvopolitiikka tulee ulottaa koskemaan koko puolueen toimintaa talouspolitiikasta ulkopolitiikkaan.

Oman pesän puhdistaminen on olennainen osa tätä työtä. SDP:n suljetut työryhmät ovat suurimmalle osalle puolueen jäsenistä mysteeri. Kukaan ei tiedä, keitä niihin kuuluu ja mitä niissä tehdään lukuun ottamatta muutamia sisäpiiriin päässeitä. Ja kuinka ollakaan, nehän taitavat olla suurimmaksi osaksi miehiä.

Tuomioja mainitsi paneelissa tällaiset hyvä veli –verkostot ja toivoi niistä päästävän eroon. Jos jollain voimme lohduttautua, niin sillä ettei mainitunlainen epädemokraattinen ja patriarkaalinen toiminta ole pelkästään meidän puolueemme ongelma. Kuten tapaus Kanerva meitä valisti, myös Kokoomuksesta löytyi oma veliverkosto puolustamaan työtään hyvin tehnyttä miestä kyyneliin asti. Jos pohdimme, millä seremonioilla naispuolisia päättäjiä on takavuosina pyydetty johtopalleilta poistumaan, kyyneliä ei noissa tilaisuuksissa ole juuri näkynyt kuin korkeintaan syytetyn poskilla.

Monet naisliikkeen edustajat haluavat edelleen naisille erityisiä tiloja, joissa voidaan pohtia naiserityisiä kysymyksiä ilman, että kukaan tulee sanomaan etteivät ne ole tärkeitä tai että tarvitsee kilpailla siitä, ketkä kokevat mahdollisesti vielä enemmän sortoa. Ymmärrän täysin. Joudun itsekin puolustelemaan toimintaani aika-ajoin. Valmistelutyö voidaan laittaa alulle tiettyihin kysymyksiin erikoistuneissa avoimissa ryhmissä. Tärkeintä kuitenkin on ymmärtää, ettei tasa-arvo sinänsä ole mikään erityissektori. Politiikan sukupuolivaikutuksia on arvioitava kaikessa toiminnassa ja tasa-arvoa edistettävä samanaikaisesti muun edistystyön kanssa.

Lopulta kaikista epäkohdista on kyettävä keskustelemaan kriittisesti demokraattisessa tilassa. Emme tarvitse lisää karsinoita. Tarvitsemme läpinäkyvyyttä ja eri analyysien synteesiä. Muutoksen tulee olla kokonaisvaltainen.

Kirjoitus on julkaistu Erkki Tuomiojan puheenjohtajuuskampanjan blogissa.

Rakenteiden nakertamista

Olen viimeaikoina pohtinut paljon rakenteita eri yhteyksissä. En ole päässyt lopullisiin tuloksiin, joten avaan kysymystä asteittain. Aloitan kirjoittamalla kansalaisjärjestöjen roolista demokratian toteutumisessa

Viikonlopulla istuin Kauniaisissa TulevaisuusAkatemiassa. Aikuisiällään demaroitunut filosofi Thomas Wallgren kävi puhumassa puolueiden ja kansalaisjärjestöjen suhteesta. Wallgren puhui läpimädistä rakenteista, jotka estävät demokratian toteutumisen. Miten saada kansan tahto välitettyä valtion toimintaan, joka sääntelee (tai ainakin pitäisi säännellä) rahan liikkeitä ja säätää lakeja?

Välitystyöhön tarvitaan hyviä instituutioita. Wallgren uskoi äänioikeuden ja vaalien parhaillaan olevan tällaisia. Ongelma vain on, etteivät vaalit toimi ilman puolueita ja nämä puolestaan ovat menettäneet sidoksensa kansan tahtoon. Mädät rakenteet ovat pakottaneet puolueiden hyvät ihmiset tekemään huonoja päätöksiä, minkä vuoksi kansa on menettänyt uskon politiikkaan ja halun osallistua. Yhtenä vastauksena tässä ongelmassa voisi olla kansalaisjärjestöjen toiminta.

Ihmisten on nykyään helpompi sitoutua yhden asian liikkeisiin, kuin poliittisiin puolueisiin. Mielestäni SDP:n pitäisikin olla läheisemmin kanssakäymisessä yhteisiä tavoitteita ajavien liikkeiden kanssa. Asiaansa uskovat ihmiset ovat helposti valmiita käyttämään kaikkia muita keinoja nettiaddresseista, mainoskampanjoista ja anarkiasta lähtien asiansa ajamiseen, kuin virallisia valtiollisia vaikutuskanavia. Tai siis: rakenteita. Eikä ihme, mätiä kun ovat. Harva aktivisti liittyy puolueeseen ja toimii siellä. Puolueen pitäisikin voida tarjota sellaisia matalankynnyksen foorumeita, joissa se kuuntelee jäsentensä näkemyksiä ja sisällyttää ne poliittiseen toimintaansa. Puolueen tulisi olla se paikka, jossa yhden asian liikkeiden asiantuntemus kootaan yhteen ja muutetaan poliittisiksi päätöksiksi eduskunnassa, jossa lait säädetään.

Tämä ei kuitenkaan vielä riitä. Yksittäiset lait ja toimintaohjelmat eivät kykene muuttamaan niitä läpimätiä rakenteita, joista seuraa kollektiivista sortoa. Tarvitaan kokonaisvaltaisempia muutoksia. Olen silti sitä mieltä, että ennen vallankumousta on parempi tehdä pientäkin muutosta kuin mitätöidä se näpertelynä. Sitä paitsi pieni näpertely voi kumuloitua suuriksi edistysaskeleiksi rakenteiden purkamisessa. Otetaan esimerkkinä vaikkapa kehitysmaiden tyttöjen kouluttaminen, jolla on kauaskantoisia vaikutuksia yksittäisen tytön lisäksi perheen ja yhteisön terveyden ja elintason parantamiseen. Tämä on hyvä askel kohti emansipaatiota. Maailmassa kapitalismi ja patriarkaatti ovat edelleen voimissaan, mutta hitusen enemmän uhattuina.

Kotirauhaa ja puolustuspuheita

No niin, nyt olen siis ennakoinut kaiken vihapostin jota tulen saamaan. Toivottavasti tähän aiheeseen ei tarvitse enää palata. Paljon enemmän saataisiin aikaan ilman ajan tuhlaamista tällaisiin puolustuspuheisiin. Nyt osa lukijoista varmaankin ihmettelee, miksi minä olisin niin merkittävä henkilö, että kukaan viitsisi käyttää aikaansa vihapostin kirjoittamiseen. En suinkaan ole. Olenpahan vain kahta asiaa: feministi ja sosialidemokraatti. Tämä on usein riittänyt ylittämään ärsytyskynnyksen.

Ja mitä puolustuspuheisiin tulee, niitä joutuvat pitämään nykyisin monet tasa-arvoa ajavat poliitikot. Juuri alkuviikosta kuulin yhden presidentti Haloselta. Euroopan neuvostolla on kampanja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Kampanjan tiimoilta eduskunnassa järjestettiin seminaari, jossa oli puhumassa asiantuntijoita ja päättäjiä. Halosen avauspuheenvuorossa käsiteltiin pitkällisesti sitä, miksi kyseisessä seminaarissa tultaisiin puhumaan vain naisiin eikä miehiin kohdistuvasta väkivallasta, vaikka sekin olisi tärkeää. Tällainen argumentointi on vakiinnuttanut asemansa suomalaisessa väkivaltakeskustelussa. Mitään naiserityistä ei saa sanoa ilman, että mainitaan myös miesten kokemat vääryydet. Mikä tässä mättää?

Ensinnäkin olisi pidettävä mielessä, että kaikki toistaiseksi käytettävissä olevat tilastot osoittavat, että suurin osa lähisuhdeväkivallasta kohdistuu naisiin. Eikö naisten kokemuksista voisi siten puhua ihan omana aiheenaan ilman anteeksipyytelyä? Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että järjestetään seminaari miesten kokemasta väkivallasta. Ja jos sellainen järjestetään, toivon että siellä käydään keskustelua ilman, että miesten kokemukset illegitimoidaan täyttämällä tila "niin niin, mutta kyllä naisetkin ovat kokeneet vääryyttä" -puheella. Ja lopulta voimme järjestää seminaarin, jossa pohditaan väkivallan sukupuolistuneita muotoja. Samat valtarakenteet näyttäytyvät eri tavoin siinä, miten miehet tai naiset sosiaalisina luokkina käyttäytyvät ja kuinka heitä kohdellaan.

Toisekseen olisi suotavaa, ettei vakavista ongelmista puhuttaessa tarvitsisi kilpailla siitä, kuka on kärsinyt eniten. Väkivaltaa kokeneiden naisten kokemusten uskomisen ja niihin puuttumisen ei pitäisi olla pois muilta apua ja tukea tarvitsevilta. On kuitenkin ymmärrettävää, että moni tätä pelkää. Kilpailukyvyn tavoittelu on johtanut tilanteeseen, jossa on hyväksyttävää kaventaa julkista sektoria ja sitä myöten jättää monet tarpeelliset palvelut järjestämättä. Eri ryhmien intressit on pantu kilpailemaan keskenään.

Seminaarissa lähes kaikki puhujat olivat yhtä mieltä siitä, että Suomeen tulee saada EN:n suositusten mukaisesti lisää turvakotipaikkoja, ympärivuorokautinen tukipuhelin ja matalankynnyksen neuvonta- ja tukipiste. Ministeri Risikko lupasi seurata asiaa, mutta totesi, ettei väkivallan vastaisen työn tekeminen ole yksin hallituksen vastuulla. Vastuu tulisi jakaa myös kuntien ja kansalaisjärjestöjen kesken.

Mielestäni ihmisoikeusloukkauksiin puuttuminen on niin iso kysymys, ettei sen hoitamista tule ikinä vierittää kolmannen sektorin harteille. Järjestöt ovat kriittinen ääni yhteiskunnassa. Ne eivät voi eikä niiden tule korvata julkista sektoria. Toisekseen järjestöihin vetoaminen palveluiden tuottajina on kohtuutonta tilanteessa, jossa hyvin perustelluille projektihakemuksille (jotka olisivat nimenomaan vastanneet EN:n suosituksia) ei ole haluttu antaa rahaa. Naisten Linja haki rahoitusta nimenomaisesti matalankynnyksen palvelupisteen perustamista varten. Toteuma 0 euroa. Mikäli seminaarissa puhuneet päättäjät todella pitivät palveluntarjonnan puutteita merkittävinä, voinen olla iloinen yhdistyksen puolesta. Jatkossa hakemuksemme menevät läpi helposti. Pidemmällä tähtäimellä kuitenkin toivon, että yhdistyksemme tekee itsensä tarpeettomaksi kahdessa mielessä. Toivon, että sinnikäs työ väkivaltaa vastaan lopulta johtaa väkivallattomaan yhteiskuntaan. Toisekseen toivon, että julkinen sektori ottaa vastuun siitä työstä, jota kolmas sektori on joutunut palvelujärjestelmän aukkoja paikatakseen tekemään.

Ei tule kuitenkaan unohtaa, ettei naisiin kohdistuva väkivalta ole vain sosiaalipoliittinen kysymys. On erittäin tärkeä ymmärtää, että kyse on aina rikoksesta. Rikoslainsäädäntömme on edelleen tältä osin kykenemätön tunnistamaan tämän väkivaltarikostyypin erityispiirteitä. Tyypillisesti lähisuhdeväkivalta on toistuvaa, pahenee jatkuessaan eikä väkivallan kohde voi sitä omalla toiminnallaan lopettaa. Ei edes lähtemällä, koska naisten riski tulla pahoinpidellyiksi on eroprosessin aikana tavallistakin korkeampi - eikä vastuu väkivallasta sen kohteella ikinä olekaan.

Rikoslakiin pitäisi saada säännös, jonka tunnusmerkistössä tekoa arvioitaisiin kokonaisuutena sen toistuvuus huomioon ottaen. Ruotsissa tällainen nk. naisrauhalaki on ollut voimassa jo kymmenisen vuotta. Suomessa tätä harkitaan, mutta ilmeisesti sukupuolineutraalilla nimellä. Tämän lisäksi rikoslain lievä pahoinpitely ja laiton uhkaus pitäisi vielä muuttaa asianomistajarikoksista virallisen syytteen alaisiksi. Liian usein poliisin kotikäynnillä lieväksi pahoinpitelyksi määrittelemä rikos jää tutkimatta ja syyttämättä, kun väkivallan kohteella ei ole voimia tai uskallusta viedä asiaa eteenpäin. Kyseessähän kuitenkin on väkivalta, jonka tavoitteena on kontrolloida sen kohdetta. Ajan myötä toistuva väkivalta ja sen uhka nujertaakin väkivallan kohteen itseluottamuksen, omanarvontunnon ja voimavarat.

Ensimmäinen askel

Olen päättänyt avata blogin pitkällisen harkinnan jälkeen. Aina siitä asti kun ymmärsin olevani osa lapsuuden kodin pihapiiriä suurempaa kokonaisuutta, olen elänyt jatkuvassa ärsytystilassa. Lasten leikeissä tuli tilanteita, joissa joku käyttäytyi huonosti. Ongelma ratkaistiin viemällä asia lopulta jonkun aikuisen ratkaistavaksi. Asia sovittiin, leikkiä jatkettiin. Hiekkalaatikon ulkopuolella tällainen ongelmanratkaisu ei sitten enää olekaan ollut mahdollista. Epäkohtiin törmää jatkuvasti, mutta kenelle niistä valittaa? Kuka ottaa vastuun? Poliitikot syyttävät taloutta, talous syyttää kuluttajia. Kaikki nostavat kädet pystyyn. Eihän se nyt näin voi olla.

En ole koskaan ollut päiväkirjanpitäjätyyppiä. Sen sijaan olen ollut hesarin mielipideosastoon kirjoittavaa tyyppiä. Luonnollisesti julkaisuprosentti on vaatimaton, kuten niin monilla - lukuun ottamatta erinäisiä yhteiskuntatieteiden professoreita. Tästä huolimatta kirjoittaminen on joka tapauksessa osoittautunut hyväksi kanavaksi purkaa ahdistusta. Blogi saa nyt toimia sekä terapiamuotona että mielipideosastona.

Täytyy myöntää, että suhtauduin pitkään hyvin epäluuloisesti blogi-maailmaan. Miksi ihmiset käyttäisivät aikaansa lukeakseen toisten, ventovieraidenkin, ajatuksia kevätflunssasta tai lomasuunnitelmista. Sitten huomasin, että blogeja käytetään poliittiseen debatointiin. Hyvä niin. Tämän huomion jälkeen suhtauduinkin jo varovaisesti blogin avaamiseen. Tietyt poliittiset ja yhteiskunnalliset kysymykset herättävät sellaisia intohimoja, että niistä keskusteltaessa asettaa itsensä tulilinjalle. Jo nyt, ilman blogia, olen saanut kyseenalaisen kunnian tulla esitellyksi vielä kyseenalaisemmissa konteksteissa täysin ilman minkäänlaista asiayhteyttä erilaisiin häiriintyneisiin kampanjoihin. Googlattuani itseni päädyin sattumalta tällaisille sivuille. Olin hetken poissa tolaltani. Miksi joku toimii pahansuovasti, juonittelee ja katkeroituu? Miksi tämä kohdistetaan minuun? Pitäisikö minun lannistua? Pitäisikö jättää jotain tekemättä? Taas ajattelin: eihän se nyt näin voi olla. En suostu, turha kuvitella. Päätinkin suhtautua asiaan rakentavasti. Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulin kahteen lopputulokseen:

1) Kyse on rakenteista. Ihmisten pahoinvointi, katkeruus, epäoikeudenmukaisuuden kokemukset, kurjuus ja synkkyys johtuvat yhteiskuntamme valtarakenteista, jotka eivät ole sellaisia, että ne tarjoaisivat ihmisille mahdollisuuden hyvään elämään. Näitä rakenteita voidaan kuitenkin muuttaa. Se on meidän käsissämme, ja minä olen yksi meistä. Politiikan tavoitteena ei voi olla taata jokaiselle onnea, mutta sen tavoitteena tulee olla sellaisten rakenteiden luominen, joiden avulla jokainen voi lähteä tavoittelemaan onnellisuutta. En usko, että todellista onnellisuutta on mahdollista saavuttaa ilman emansipaatiota. Tämä puolestaan tarkoittaa kykyä tiedostaa oman ja muiden toiminnan vaikutteet ja seuraukset, rakenteista vapautumista, vapautta. Täydellisinkään hyvinvointivaltio ei voi suojella kansalaisiaan vastoinkäymisiltä. Emansipaation kautta ihmisen on kuitenkin vastoinkäymisten sattuessa mahdollista käsitellä ne katkeroitumatta ja siten siirtämättä pahoinvointiaan eteenpäin muiden kanssaihmisten kärsittäväksi. Emansipoituneista kansalaisista koostuva yhteiskunta voi sitten luoda sellaiset rakenteet, joissa ihmiset voivat elää mahdollisimman hyvin, toisen sortamatta toista. Tämä tarkoittaa tietoista pyrkimystä kohti epäitsekkyyttä, tasa-arvoa ja solidaarisuutta. Tämä saavutetaan kommunikatiivisen demokratian avulla.

2) Kyse on muutoksesta. Muutos tarvitsee tekijöitä. Minä haluan olla yksi niistä, koska en halua odottaa muiden tekevän asioita puolestani. Koska tavoittelemani muutos tarkoittaisi lisääntyvää hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta, sekä muutos että halu sen tekemiseen ovat legitiimejä. Tulen kirjoittamaan täällä niistä epäkohdista, jotka ovat hyvinvoinnin ja tasa-arvon esteenä. Valitettavasti tiedän jo nyt, että nämä teemat herättävät nykyisin hyvin epäasiallisia, aggressiivisia ja vihamielisiä reaktioita. Osa tällaisesta palautteesta tähtää kuoliaaksi vaientamiseen. Tällainen toiminta on osa niitä rakenteita, jotka haluan purettavaksi. Moni muukin haluaa. Omalla panoksellani liityn heihin.