tiistai 11. toukokuuta 2010

Yksi merkittävä tarkennus edelliseen

Mainittakoon vielä varmuuden vuoksi, että minä EN kannata ydinvoimaa vaikka osa ay-liikkeestä ja SDP:stä niin tekisikin. Näin ollen ay-liikkeen intresseillä aiemmin postatussa kirjoituksessa viitataan vain ja ainoastaan kelvollisiin työoloihin, työehtoihin ja oikeudenmukaiseen tulonjakoon, ei missään nimessä tänäänkin esillä olleeseen ydinvoiman lisärakentamiseen.

Ay-liikkeen intressi on myös vihreiden intressi

Uusimpia irtisanomisuutisia lukiessani tulin miettineeksi Kiina-ilmiötä. Tähän mennessä olen ärsyyntynyt ensisijaisesti työvoiman riistoon liittyvistä kysymyksistä, mutta nähtyäni dokumentin Teolliset maisemat (2006), jossa näytettiin valokuvaaja Edward Burtynskyä kuvaamassa Kiinan massiivisia tehtaita, satama-alueita ja elektroniikkaromuvuoria, ryhdyin aiempaa intensiivisemmin pohtimaan myös ilmiön ekologista puolta.

On selvää, että vihreä liike on kiinnostunut jälkimmäisestä tragediasta. Tänä vuonna on popitettu degrowth-liikettä ja jo aiemminkin ekologiseen katastrofiin on haettu ratkaisuja kulutuksen vähentämisestä, mihin jopa talouskriisin uskottiin tuoneen pyytämättä ja yllättäen jotain helpotusta.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että tällä kertaa vihreillä aktivisteilla olisi vanhassa vara parempi. Pientä vihreää sivistyneistöä innostanutta degrowth-evankeliumia tehokkaampi tapa puuttua ilmastonmuutokseen olisi lähteä yhdessä ay-liikkeen kanssa taistelemaan työntekijöiden globaalien oikeuksien puolesta. Samalla voitaisiin jakaa hieman hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta ihmisille, mikäli semmoinen sattuisi ympäristön ohella kiinnostamaan.

Miksi? No, aloitetaan seuraavista kahdesta asiasta, jotka ovat melko yleisesti tiedossa:

1. Parhaat keinot hillitä suomalaisten alkoholinkäyttöä on hinta ja saatavuus.
2. Länsimaisilla ihmisillä on varaa shoppailla, koska tavarat tuotetaan hikityöpajoissa.

Miten nämä liittyvät toisiinsa tai ilmastonmuutokseen? Olennaisesti. Avataan näitä enemmän.

1) Alkoholinkäyttöön voidaan ylivoimaisesti parhaiten vaikuttaa kontrolloimalla hintaa ja saatavuutta. Tämän totesivat erityisen painokkaasti monet alkoholitutkijat sen jälkeen, kun alkoholiveroa Suomessa vuonna 2004 alennettiin. Tuolloin epäonnistuneella yrityksellä suojella kotimaisia viinamarkkinoita halvalta Viruvalgealta saatiin aikaan välitön 40 prosentin nousu alkoholikuolemissa ja -sairauksissa. Myös lastensuojeluasiakkuudet lisääntyivät.

Omaksuttua juomakulttuuria ei juuri valistuskeinoin voida tehokkaasti muuttaa. Ainakin se on erittäin hidasta. Hankaloittamalla viinan ostamista on todistettavasti kuitenkin voitu rajoittaa myös sen kulutusta.

Analogia kertakäyttökulutukseen:

Uusin Nokia ja lacostet, superstarit, converset tai mitkä-niiden-tänä-vuonna-piti-ollakaan on pakko saada kerran puolessa vuodessa (en yritä jeesustella, minunkin on). Mikäli näistä ei-niin-välttämättömistä tuotteista tehtäisiin kalliimpia, niihin suhtauduttaisiin kertakäyttöesineiden sijaan investointeina.

Hinnalla voidaan rajoittaa kulutusta paljon tehokkaammin kuin jakamalla valistus-flaikkuja steissillä.

Vaikka valistus-, kasvatus- ja tiedotustyötä on ilman muuta tehtävä, jo omaksuttua kulutuskulttuuria ei näillä keinoilla kuitenkaan riittävän lyhyellä aikavälillä ole mahdollista muuttaa. Siinä missä humalahakuinen juomakulttuurimme tuhoaa kansanterveyttä ja lapsuusmuistoja, omaksumamme länsimainen kulutuskulttuuri tuhoaa ympäristön.

2) Tuotantoa dumpataan ns. kehittyviin maihin, joissa työvoima on halpaa. Työvoima on näissä maissa halpaa, koska siellä ei ole kehittynyttä työlainsäädäntöä eikä työtätekevän väestön edunvalvontaa. Koska työvoima on halpaa, tuotteet ovat halpoja. Näin ollen tuotannon siirtäminen hikipajoihin mahdollistaa sen, että länsimaissa voidaan suhtautua mihin tahansa vaatekappaleeseen, elektroniikkaan tai jopa huonekaluihin sesonkituotteina. Koska ne ovat halpoja.

Sen lisäksi, että hikipajoissa valmistetaan ekologisesti kestämättömiä tai kestämättömästi käytettäviä kulutushyödykkeitä, tuotannon hajauttamisesta ympäri maapalloa seuraa myös massiivista rahtiliikennettä mantereelta toiselle maalla, merellä ja ilmassa. Kotvasen kuluttua so-last-season-romu roudataan takaisin kehitysmaihin, missä jätettä perkaa vielä yksi hikityöläisten järjestäytymätön lauma nälkäpalkalla.



Yhdistämällä nämä kaksi ongelmaa vaikuttaa ilmeiseltä, että mikäli länsimaista kulutusjuhlaa halutaan hillitä, olisi syytä hillitä työvoiman riistoa toisella puolella maapalloa.

Mikäli hikityöpajoille saataisiin länsimaiset työehdot (minimipalkka, järjelliset työajat, palkalliset lomat) ja järjestäytynyt työvoima pääsisi vielä vaatimaan valtiolta sellaisia täälläpäin itsestäänselvinä pidettyjä oikeuksia kuin vakuutuksia työttömyyden, työkyvyttömyyden, sairauden tai vanhemmuuden varalta, tämä nostaisi merkittävästi tuotantokustannuksia.

Seuraisi kaksi asiaa: kehittyvien maiden työläisten ja köyhien oloja parannettaisiin. Tavaroiden hinnat nousisivat länsimaissa ja tämä pakottaisi myös järkevöittämään kulutustottumuksia.

Sanomattakin on selvää, että oikeudenmukaiset työehdot olisi toteutettava globaalisti ympäri maailmaa joka tapauksessa. Vihreä liike ja ay-liike eivät välttämättä ole juuri jakaneet samanlaista yhteiskunta-analyysia, mutta siitä huolimatta heillä näyttäisi tässä kohdin olevan yhteinen intressi. Vaikka motiivit eroaisivat, tässä taistelussa he voisivat yhdessä ratkaista toistensa ongelmat.

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Helsingin sosialidemokraateista päivää

Helsingin Sanomat kritisoi lauantaina Helsingin demareita johtajuuteen liittyvistä ongelmista ja tarkoitushakuisesta oppositiopolitiikasta. Kritiikkiä oli vaikea ymmärtää. Myös SDP-kriitikkona asemansa vakiinnuttaneen Arja Alhon tällä kertaa ulkopuolisena tarkkailijana heittämät Helsingin demareiden nykyistä toimintaa koskevat kommentit olivat outoja. Missä määrin nämä heitot sitten olivat toimittajan kynästä, ei ole minun tiedossani.

Jotkut ovat ihmetelleet, miksi "sisäpiirissä" olevat piirin keskeiset henkilöt eivät ole lähteneet puolustautumaan. Ehkä siksi, että väitteet olivat niin omituisia, että niiden julistamisesta kovaan ääneen perättömiksi voisi yleisö päätyä tyytyväisenä toteamaan, että se älähtää johon kalikka kalahtaa. Nyt ei kalahtanut.

Itse puolueeni toimintaa aiemmin tässäkin blogissa monesti kritisoineena olen viime aikoina tyytynyt puurtamaan lautakuntatyön parissa. Helsingin sosialidemokraattisen piirin toiminta ei ole herättänyt sellaista ärsytystä, että se olisi vaatinut terapiasessioita tällä foorumilla. Päinvastoin - nimenomaan nyt olen kokenut, että sekä piirin, valtuusto- että kaupunginhallitusryhmien demarijohto on edennyt hyvin perustellun linjan mukaisesti ja tehnyt juuri sellaista sosialidemokraattista politiikkaa, kuin nähdäkseni tässä puolueessa on tehtävä.

Juuri budjettisovusta irtisanoutuminen sillä perusteella, että tämän vuoden raamista seurasi palveluihin leikkauksia, joita Helsingin sosialidemokraatit eivät voineet hyväksyä, oli sitä monesti peräänkuulutettua linjakasta politiikkaa. Ei itsetarkoituksellista oppositiospolitiikkaa. Tai populismia.

Ilmeisesti tällaista herättelyä kunnallispolitiikka kaipasikin, koska ihmiset ovat unohtaneet että politiiset erimielisyydet pitäisi hoitaa julkisesti eikä suljetuissa neuvotteluissa (ns. budjettisopu). Puolueen ilmaisema näkemysero ei ole populismia tai vastustamista vastustamisen vuoksi, jos se perustuu analyysiin: näkemykseen yhteiskunnan/kunnan tilasta, ongelmista ja keinoista edistää tavoiteltavaksi koettuja asioita. Jos on valittu jotain, koska toinen valinta olisi ollut valitsijan arvojen vastaista, tehdään politiikkaa. Jotkut näyttävät unohtaneen, että valintoja voi tehdä muistakin syistä kuin vaalikannatuksen nostamiseksi. Tai siksi, että Eero Heinäluoma istuu takarivissä.

Mitä tulee johtajuuskysymyksiin, oli vaikea ymmärtää mihin tällä viitattiin. Piirin, valtuustoryhmän ja kaupunginhallitusryhmän puheenjohtajat ovat tehneet johdonmukaisesti vasemmistolaista politiikkaa. Sekö tässä kismittää? Ettei sisäisistä linjaristiriidoista päästä hyötymään?

Hesarissa myös ehdotettiin, että osa johtajuusongelmaa olisi se, että piirin puheenjohtajana toimii henkilö, jonka valitsemiseen kuntalaiset eivät ole päässeet osallisiksi erilaisissa vaaleissa. Tämä oli ehkä järjettömin kommentti koko jutussa.

Totta kai piirin puheenjohtajana toimii puolueen jäsenten, ei kuntalaisten, valitsema henkilö. Miten voi tulla edes mieleen esittää, että puolueella ja sen piirijärjestöllä ei saisi olla valtaa omiin asioihinsa vaan että puolueen sisäisistä linjoista päättäisivät ulkopuoliset?

Ovatko ihmiset jo täydellisesti unohtaneet mikä on puolue? Se ei ole kaikkien miellyttämistä varten perustettu puuhastelukerho, jonka toimintaan kuka tahansa millä näkemyksillä tahansa voi osallistua. Se ei ole myöskään hesarin keskustelupalsta, jossa kaikki ovat kaiken asiantuntijoita.

Puolueella on oltava koherentti linja ja siitä linjasta päättää puolue - toivottavasti tietenkin demokraattisen keskustelun tuloksena. Linjasta ei päätä kuka tahansa naapuritalon Virtanen. Virtanen voi sen sijaan arvioida eri puolueiden linjoja, ja päättää sen pohjalta valtuuston kokoonpanosta. Pidetäänpä tämä työnjako ihan ennallaan.

Puolueen määritelmästä myös seuraa se karvas tosiasia, että kaikkien näkemykset eivät ole yhtä hyviä ja yhtä huomionarvoisia. Puolueet ovat lähtökohtaisesti valinneet puolensa - eikä nyt mennä siihen puolueiden kriisi - ja politiikan yleinen alennustila -keskusteluun tällä erää.

Mitä tulee Helsingin demareissa toimiviin nuoriin ihmisiin, voin omalta osaltani todeta tuntevani sekä luottamustehtävissä toimivia eduskunta-avustajia että attacisteja, ja itse toimin esimerkkinä lähinnä jälkimmäisistä. Kutsumus ei nähdäkseni ole ongelma. Ennemminkin olisin huolissani - ja aivan ikään katsomatta - sosialidemokraattisen liikkeen itseymmärryksestä ja yhteiskuntarakenteita koskevasta analyysista noin yleensä, mutta sekin on sitten toinen keskustelu.

Ja vielä tämä viimeinen leipäjono-heitto. Vapaaehtoistyö on tärkeää, mutta sosialidemokratian päämääränä on poistaa sen tarve. Niin juuri: tehdä vapaaehtoisvoimin tehtävästä köyhäinhoidosta, leipäjonoista ja muusta hyväntekeväisyydestä tarpeetonta.

Hyväntekeväisyystyön ja puoluepoliittisen sosialidemokraattisen toiminnan ero onkin siinä, että puolueen pitäisi pyrkiä poistamaan eriarvoisuus rakenteellisella tasolla. Hyväntekeväisyydellä voidaan korjata jälkiä niin kauan kun ongelmaa ei ole onnistuttu ratkaisemaan rakenteellisella tasolla ja jälkiä korjaava julkinen palvelurakenne on syystä tai toisesta (mm. niistä budjettiraameista johtuen) repaleinen.

Jos demarit ovat oikeasti kiinnostuneita köyhistä, he taistelevat yhteiskunnallista eriarvoisuutta vastaan juuri rakenteellisella tasolla, sillä vain siellä piilee lopullinen ratkaisu.