Uutta julkisjohtamista vanhuspalveluissa: rahat ja henki

Tämän päivän Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla oli kauhutarina espoolaisesta palvelutalosta. Vuosien varrella palvelutalon asukkaita on kiusattu, kohdeltu kaltoin, jätetty heitteille ja käytetty hyväksi sekä taloudellisesti että seksuaalisesti. Jutussa kerrotut tapaukset ovat niin outoja, ettei niitä tahtoisi todeksi uskoa. Monen on helppo viitata tarinoille kintaalla sillä perusteella, että kertojat ovat ikäihmisiä - vanhoja höppänöitä, joiden muisti pettää tai parkinsonin tauti vaivaa.

Juuri palvelutalojen ja muiden vanhuspalveluiden asiakaskunnan haavoittuvuus iän karttumisen, toimintakyvyn alentumisen ja sairauksien seurauksena olisi syytä muistaa mietittäessä hyvinvointivaltion purkamisprojektin etenemistä. Ja kaikkihan näistä vanhuksista haluavat omien sanojensa mukaan huolta pitää. Mutta hesarin juttu on traagisen osuva esimerkki siitä, miten tekopyhää on puhua apuatarvitsevien puolesta, jos agendalla ei samalla ole kaikkinainen uusliberalismin vastustaminen.

Uusi julkisjohtamisen oppi eli New Public Management kehitettiin USAssa 1970-luvulla ja sitä on ryhdytty soveltamaan Suomessa etenkin laman myötä. Tavoitteena oli "tehostaa" julkisen sektorin toimintaa yksityistämällä mm. sosiaali- ja terveyspalveluita. Sokeat uusliberalismin palvojat uskovat, että näin on säästetty ja tullaan säästämään kustannuksissa. Valitettavasti julkisten palvelujen tuottaminen markkinalogiikalla säästää rahaa vain, jos tarkastellaan tilannetta sopivan kapeakatseisesti esimerkiksi kunnan budjetista sosiaali- ja terveysmenojen kohdalta ja näillä aloilla työskentelevien kunnan työntekijöiden irtisanomisista aiheutuvina säästöinä. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus.

Sosiaali- ja terveyspalveluihin sovellettuna markkinalogiikka ei toimi. Jos sama määrä ihmisiä, sairauksia ja hoivaa yritetään hoitaa pienemmällä budjetilla, se tarkoittaa yhtä kuin huonompaa hoitoa. Huonompi hoito tarkoittaa yhtä kuin vähemmän tehtäviin koulutettua henkilökuntaa, enemmän potilaita/asiakkaita/asukkaita per työntekijä, vähemmän huomiota/huolenpitoa/tukea/apua/kuulemista/turvaa per avuntarvitsija ja järkyttäviä laiminlyöntejä palvelun tasoa, asiakkaan tarpeita, ihmisarvoista kohtelua ja oikeusturvaa ajatellen. On suorastaan härskiä, että Raimo Sailaksen kaltaiset asiantuntijoiksi uskotut auktoriteetit ja heidän ihailijansa pokkana muuta väittävät. Ihmisten tarpeisiin vastaamista ei voi tehostaa samalla logiikalla kuin maanviljelyä tai tehdastuotantoa.

Huonosti hoidetut sosiaali- ja terveyspalvelut aiheuttavat lopulta paljon enemmän kustannuksia kuin aiemmin tarjotut laadukkaat julkiset palvelut. Kun resursseja ei ole enää sosiaaliongelmien tai sairauksien ennaltaehkäisyyn ja varhaiseen puuttumiseen, ongelmien hoito niiden edettyä pitkälle on itse asiassa paljon työläämpää (jos tämä nyt voi tulla kenellekään suurena yllätyksenä). Sekä fyysisellä että henkisellä pahoinvoinnilla on lukuisia kerrannaisvaikutuksia useille elämän alueille. Puutteellisesti hoidettu, alunperin pieni ongelma voi muutaman vuoden kuluttua olla kehittynyt moninkertaiseksi ja on tuolloin jo kallis ja hidas hoitaa.

Toinen yksityistämisen ongelma on palveluiden laadun valvonnan ja epäkohtiin puuttumisen vaikeus. Konkreettisia esimerkkejä voi siis lukea hesarista. Espoolaisen Merikartanon tapaus on toki poikkeuksellinen, mutta tuskin ainutkertainen. Merikartanon toiminnasta on tehty lukuisia valituksia, rikosilmoituksia ja kanteluja läähinhallitukseen ja työsuojelupiiriin. Lääninhallituksen teettämien tarkastusten mukaan palvelutalosta oli kadonnut lääkkeitä, lääkkeiden jaossa oli virheitä, henkilökunta oli ollut epäpätevää, henkilökuntaa oli ollut liian vähän, toiminnanjohtajan käytös oli hyökkäävää ja epäasiallista. Ja tätä kaikkea on jatkunut vuosia. Miksi tähän ei ole puututtu?

Espoon sosiaali- ja terveysosaston vanhusten palvelujen johtaja kertoo HS:ssä, että kaupunki seuraa vain niitä yksiköitä, joista se saa ostopalvelua. Merikartano on suurimmaksi osaksi yksityinen palvelu, jota kaupunki ei voi valvoa. Ostopalveluyksikköjäkään ei seurata säännöllisesti, vain silloin jos jotain ilmenee. Ja tällöin asia käsitellään lääninhallituksessa, joka voi korkeintaan antaa huomautuksen. Etelä-Suomen lääninhallituksen sosiaalihuollon tulosjohtaja puolestaan toteaa, että yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annettu laki on vanhentunut ja huonosti toimivaa yksikköä on erittäin vaikea saada lopettamaan toimintaansa.

Että mitä vikaa siinä New Public Managementissa ja uusliberalismissa olikaan?

Kuva HS.

Kuntatyönantajan toiminta ristiriidassa STM:n ja Kuntaliiton suositusten kanssa

Demareiden äänenkannattaja Uutispäivä Demari onnistui kerrankin tekemään hyvää journalismia. Kiitos kuuluu asiansa tuntevalle toimittajalle, joka paljasti kuntatyönantajan järjettömän käytännön työntekijän kohdattua väkivaltaa työajan ulkopuolella. Juttu ilmestyi Demarissa jo kolme viikkoa sitten. Hesari mainitsi asiasta viitaten Demariin, muttei halunnut jatkaa keskustelua. Kun ei mielipideosastolle mahtunut, käsittelen kuntatyönantajan kohtuutonta toimintaa täällä.

Kunta-alan työehtosopimukseen kirjattiin viime syksyn neuvotteluissa seuraavaa: työnantaja ei maksa palkkaa, jos sairasloman syy on pahoinpitely. Aiemmin työnantaja maksoi palkan ja peri kustannukset vahingontekijältä. Kuntatyönantaja koki tilanteen kuitenkin epäoikeudenmukaiseksi, koska tietyissä väkivaltarikoksissa uhrit eivät vieneetkään asiaa oikeuteen ja työnantaja jäi ilman korvauksia. Nämä ns. "tietyt tapaukset" olivat perheväkivaltaa.

Väestöliiton Kotirauhaa-kampanjan työntekijät (HS 29.6.) ilmaisivat uutisen jälkeen huolensa HS:n mielipideosastolla vaikeassa tilanteessa olevan lähisuhde- tai perheväkivallan uhrin toimeentulosta. Pahoinpidellyn pitäisi fyysisistä ja henkisistä vammoistaan huolimatta jaksaa hakea sairauspäivärahaa Kelalta kahden viikon karenssilla - mikä tarkoittaa samalla, että osa joutuu lisäksi hakemaan kunnalta toimeentulotukea odotellessaan oikeuttaan sairauspäivärahaan.

Ongelma on kuitenkin vielä taloudellista toimeentuloa monisyisempi. Kunnilla on velvollisuus sekä puuttua että pyrkiä vähentämään lähisuhdeväkivaltaa. Viimeksi toukokuussa STM ja Suomen Kuntaliitto yhdessä julkaisivat kunnille suunnatut lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisyn suositukset, joissa korostetaan väkivaltaan puuttumisen merkitystä. Kunnan toiminta työnantajana sotii tätä periaatetta vastaan räikeästi.

Jo ennestään on tiedossa, ettei läheisen tekemää väkivaltaa oteta viranomaisten tapaamisella puheeksi. Työntekijät ottavat asian harvoin oma-aloitteisesti esille joko ammattitaidon puutteesta tai asenteellisuuttaan ("riitely kuuluu perhe-elämään"). Myös väkivallan uhrit vaikenevat kokiessaan häpeää ja syyllisyyttä. Kunta-alan työehtosopimus pahentaa tilannetta entisestään.

Kyselytutkimuksen mukaan jopa kolmas osa väkivaltaa kokeneista naisista ei ole hakenut apua mistään. Apua hakeneet ovat kääntyneet tavallisimmin poliisin ohella juuri terveyskeskuksen puoleen. Kun väkivallasta kertomisesta voi seurata merkittäviäkin taloudellisia vaikeuksia, yhä harvempi haluaa puhua tilanteestaan lääkärille ja väittää vammojen syntyneen muun kuin pahoinpitelyn seurauksena. Avun hakijaa ei siten osata ohjata palveluiden piiriin.

Tilanne on ongelmallinen myös uhrin oikeusturvan kannalta myöhempiä oikeustoimia kuten rikosprosessia tai lähestymiskiellon hakemista ajatellen, joissa lääkärintodistus tarvittaisiin todistusaineistoksi.

Kunta-alan työehtosopimuksen pykälä, jonka tarkoitus oli jälleen kerran säästää, on säästämisyrityksessään jälleen kerran perverssi. Ensinnäkin kunta näin laiminlyö velvollisuutensa puuttua lähisuhde- ja perheväkivaltaan jättämällä uhrin vaille tukea, tekemällä avun hakemisesta entistä vaikeampaa ja vaikeuttamalla uhrin tilannetta laittamalla hänet juoksemaan toimentulonsa perässä. Tällaista kyykytystä perustellaan työnantajakustannusten säästämisellä.

Valitettavasti laskukaavasta unohtuivat muut väkivallasta aiheutuvat kustannukset, joita uusi käytäntö vain lisää. Kun väkivaltaan ei puututa ajoissa, kuntien sosiaali- ja terveystoimelle väkivallasta aiheutuneet kustannukset nimenomaan vain kasvavat. Perhe- ja lähisuhdeväkivallalla on taipumus ajan mittaan vain pahentua. Pahoinpitely muuttuu entistä raaemmaksi ja toistuu yhä tiheämmin. Apua olisi tarjolla sekä tekijälle että väkivaltaa kokeneelle, mutta avun hakeminen useimmiten edellyttää, että joku puuttuu tilanteeseen. Mitä pidempään väkivaltainen suhde on kestänyt, sitä pidempään tarvitaan hoitoa. Ja mitä pidempiä hoitojaksoja terveydenhuollon, mielenterveyspalveluiden, lastensuojelun tai aikuissosiaalityön piirissä, sitä enemmän kustannuksia. Jännä, ettei tämä tullut mieleen.

Kunta säästää kustannuksissa samalla logiikalla, kuin hölmöläiset pidentävät peittoa. Leikataan pääpuolesta ja ommellaan toiseen päähän varpaiden lämmikkeeksi. Valitettavasti inhimillinen kärsimys on kansantarinoita karumpaa. Kun nostetaan kynnystä avun hakemiseen, kaikki osalliset lapsia myöten jäävät sinnittelemään väkivaltaiseen kotiin vielä pidempään.

Ottaen huomioon, että kuntien työntekijöistä suurin osa (80 %) on nimenomaan naisia, kyse on merkittävästä takaiskusta erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiselle työlle. Tämä todettakoon päivänä, jolloin YK:n naisten syrjinnän vastainen komitea on ehdottanut Suomelle pääministerivetoisen työryhmän perustamista naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi. Siis Suomessa. Sekin on aika perverssiä, että tilanteemme huolettaa enemmän kaukana New Yorkissa kuin paikallistasolla.