Veronkevennysten vaatiminen vastuutonta

Hesarin mielipideosastolla esitettiin vaatimus kunnallisveron laskemisesta. Tässä on kirjoittamani vastine, joka julkaistiin Hesarissa 21.9.

Helsingin verotusta ei voida keventää

Mika Rossi (HS 16.9.) esitti vaatimuksen siitä, että ”suuren keskituloisten helsinkiläisten enemmistön taloudellisesta liikkumatilasta on huolehdittava” kunnallisveroa alentamalla. Palvelut on hänen mielestään järjestetty Helsingissä niin hyvin, että olisi perheiden edun mukaista keventää verotusta prosentin verran.

Mihinkähän tietoon Rossin näkemykset Helsingin palveluiden tilasta perustuvat? On yleisesti tiedossa, että erityisesti terveyspalvelut eivät kykene vastaamaan ihmisten tarpeisiin. Terveyskeskuksista lääkärin aikaa joutuu odottamaan yli kuukauden. Mielenterveyspalveluissa jonot ovat jopa puoli vuotta. Kaupungin vuokra- asunnon saa joka kymmenes hakijoista. Vanhusten asumispalvelupaikoista on niin suuri puute, että vain huonokuntoisimmat saavat paikan. Rossi on väärässä, kun hän toteaa ettei kilpailukyvyn vaalimisen perusasioista ole pidetty huolta. Kyllä on. Huono-osaiset on laitettu kilpailemaan: kuka on lähimpänä romahduspistettä, saa ajanvarauksen tai hoitopaikan.

Rossin todellisuudessa olisi oikeudenmukaista laskea verotusta näinkin huolestuttavassa tilanteessa. Samassa todellisuudessa kahden palkansaajan perhe ostaa säästetyillä veroeuroillaan 1440 euron pesukoneen.

Tämä todellisuus ei kuitenkaan vastaa suurimman osan helsinkiläisten todellisuutta. Helsinki on yksinäisten kaupunki, johon on kertynyt tilastollisesti suhteellisen paljon sosiaalisia ongelmia. Niiden hoitaminen on yhteinen velvollisuus ja se vaatii yhteisiä verotuloja.

Raakaa todellisuutta

Nuorten pahoinvoinnilta ei voi enää sulkea silmiä. Suomessa on tapahtunut vuoden sisällä jo kaksi eurooppalaisittain ennen näkemätöntä koulusurmaa. Yksistään viime kesän aikana useampi nuori sai surmansa ikätoverin kädestä tai oman käden kautta.


Jokaisen veriteon jälkeen mielipideosastoilla ryhdytään taivastelemaan, miksei nuorten hätään ole puututtu ajoissa. Kun on kulunut riittävästi aikaa, ollaan taas ajamassa veronalennuksia. Kokonaisuuden hahmottaminen osoittautuu vaikeaksi, kun viihteellistynyt media keskittyy mässäilemään skandaaleilla ja tragedioilla ja omat ajatukset heiluvat tuulen mukana.

Eduskunnassa pohdittiin jo vuosi sitten lokakuussa nuorten pärjäämistä kouluissa. Tuolloin lasten- ja nuortenpsykiatri Veli-Matti Tainion viesti oli selvä: jopa viidennes nuorista kärsii mielenterveyshäiriöistä. Tytöt ja pojat kärsivät eri tavoin: tytöt ovat poikia useammin masentuneita tai heillä on syömishäiriö, pojilla puolestaan esiintyy enemmän päihteiden ongelmakäyttöä ja sopeutumishäiriöitä. Vain puolet näistä nuorista on palveluiden piirissä.

Lapsiasiainvaltuutettu on jo aiemmin teroittanut, että erityisopetuksessa olevien lasten määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa kaikilla luokka-asteilla. Lamavuosien jälkeen sekä psykiatrista hoitoa tarvitsevien että lastensuojelun asiakkaiden määrä on noussut jyrkästi. Tilastoista käy ilmi, että 15-29 -vuotiaiden nuorten miesten kuolemista neljännes on itsemurhia.

Tämä tieto ei kuitenkaan saa pysähtymään. Veronalennuksia kannatetaan ja omaa etua ajetaan aina niin kauan, kunnes pahoinvointi on kanavoitunut silmittömäksi väkivallaksi. Tässä kohtaa on todettava, että tehdään suuri virhe, jos tyydytään helppoihin vastauksiin ja ulkoistetaan tapahtunut yhteiskunnan marginaaliin, poikkeusyksilön päähänpistoksi.

On hyväksyttävä se pelottava ja järkyttävä tosiasia, että suuri osa vastaantulijoista, naapureista ja kavereista voi huonosti. Ja suurin osa heistä ei saa apua silloin, kun he sitä tarvitsisivat. Helsingissä jono mielenterveyspalveluihin on puoli vuotta. Siis puoli VUOTTA. Ei auta, että akuuttiin hoitoon pääsee suljetulle osastolle silloin kun on jo kilahtanut. Täytyyhän ihmisten hätään voida vastata ajoissa – ennen kuin joku on jo tapettu tai ainakin yritetty.

Stakesin tutkija Minna Salmi luettelee useita syitä siihen, miksi lasten ja nuorten pahoinvointi on lisääntynyt viime vuosina. Työelämän kiristyminen on vähentänyt perheiden yhteistä aikaa. Lamavuosista lähtien lapsiperheiden köyhyys on kasvanut. Lama on syynä myös siihen, että julkisia palveluita on leikattu ja murennettu. Onko tiedossa yhtäkään julkista palvelua, jossa tehostamisen ja säästöjen myötä henkilökuntaa olisi riittävästi?

Päiväkotien ja koulujen ryhmäkokoja on kasvatettu. Opettajat eivät ehdi oppia tuntemaan lapsia edes nimeltä. Oppilashuollon resurssit on typistetty siten, ettei kouluissa ole enää täysipäiväistä terveydenhoitajaa, saati sitten koulukuraattoria tai koulupsykologia.

Kenen puoleen lapsi voisi hädässään edes kääntyä? Aikaa lapsen kohtaamiseen ei ole koulussa eikä kotona. Mikäli ongelma havaitaankin, lasta ei saada hoitoon vaan hän pääsee jonoon. Ja jonoonkaan ei muuten ihan kaikkia oteta.

Järkyttävien tragedioidenkin kohdalla on muistettava, että ne ovat jäävuoren huippu. Pinnan alla on suurin osa massasta. Tavallisena arkipäivänäkin suuri osa koulumatkallaan ohikävelevistä nuorista voi huonosti. Jotta hätään voidaan vastata, taivastelu on muutettava teoiksi. Hoitojonojen purku, ryhmäkokojen pienentäminen ja henkilökunnan lisääminen vaativat puhdasta rahaa.

Viimeistään nyt on nähtävä, ettei tuottavuus- ja tehostamisohjelmilla saada aikaan mitään vaalimisen arvoista. Tapauksesta HUS huomataan, etteivät mitkään päätöksen ole koskaan peruuttamattomia. Uskallettiin katsoa totuutta silmästä silmään ja todeta, että me on mokattu. Ja sitten vaihdettiin suuntaa.

Mitä Othellosta voidaan oppia

Kirjoitan vaihteeksi hieman kulttuurista. Kävin katsomassa Kansallisteatterissa 10.9. ensi-iltansa saaneen Othellon modernisoidun version ja olin vaikuttunut. Helsingin Sanomissa Kirsikka Moring teki arvostelussaan esityksestä hyviä havaintoja, mutta vääriä johtopäätöksiä. Koska näytelmällä on monia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, ruodin esitystä ja sen saamaa kritiikkiä myös blogissani.

Arvostelussaan Moring syytti ohjausta selkeiden moraaliasetelmien puutteesta. Samalla hän epähuomiossa kiteytti oman kritiikkinsä perimmäisen ongelman. Näytelmästä ei ole löydettävissä yksinkertaisia totuuksia. On typerää edes etsiä sellaisia.

Ohjaaja Michael Baran on onnistuneesti sijoittanut Shakespearen ajattoman mustasukkaisuusdraaman 2000-luvulle. Othellon komentopaikka muistuttaa Irakin tai Afganistanin taistelutantereita. Monologit hoidetaan kännykkään puhuen. Ja hovissa menestyneet on puettu sliipattuihin pukuihin. Toisin kuin Moring esittää, pakan myllääminen ei ole pilannut tulkintaa, vaan sillä on onnistuneesti havainnollistettu nykypäivän ja 1600-luvun valtakamppailuiden yhtäläisyyksiä.

Othellon viattoman vaimon, Desdemonan, esittäminen kikattavana teininä on yksi ohjauksen terävimmistä havainnoista. Sekä Moring että näytöksen väliajalla tapaamani ihmiset olivat tästä kuitenkin pahoillaan. Heidän mielestään Desdemonasta on tehty hutsu, jonka puhtaus ja viattomuus on turmeltu.

2000-luvun nuoret neidot kohtaavat naiseksi kasvamisen kynnyksellä ristiriitaisia paineita ja vaatimuksia, jotka ulospäin näyttäytyvät kovana ulkokuorena ja epäjohdonmukaisena käytöksenä. Tytöille tyrkytetään musiikkivideoissa ja televisiossa roolimalleja, joita omaksuessaan he näyttävät ja käyttäytyvät ikäistään vanhempien seksisymbolien tavoin. Vähäpukeisuus ja itsensä tyrkyttäminen näyttäytyvät legitiiminä naiseutena, jota tarjoillaan avokätisesti myös julkisissa tiloissa bussikatoksia myöten.

Todellinen sisäinen kehitysvaihe lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, oman identiteetin ja maailmankuvan etsiminen, konkretisoituu kokeilunhaluna ja ajoittaisena lapsellisena käytöksenä. Desdemonan sisäisen viattomuuden ja puhtauden epäileminen ulkoisen habituksen
perusteella osoittaa tietämättömyyttä siitä todellisuudesta, jossa nuoret tytöt ja naiset elävät.

Samaa todellisuutta on sotien, terrori-iskujen, murhien ja väkivaltaisuuksien katsominen: mykkänä ja turtuneena televisioruudusta ja nimenomaan kotisohvalta. Aivan kuten Othellon loppukohtauksessa sivuhenkilöt on laitettu tekemään.

Oliko näytelmässä jokin moraali, Moring kysyi. Ihmiskunnasta ei ole koskaan löytynyt puhtaasti hyviä tai pahoja ihmisiä. Niitä ei löydy Shakespearen näytelmästäkään. Othellon tarina saa katsojan kysymään missä määrin kukin on vastuussa omista teoistaan. Voiko vastuun vierittää manipuloijan harteille? Entä tapahtumien seuraaminen sivusta? Olemmeko kaikki syyllisiä seuratessamme uutisia ja silti jatkaessamme normaalia arkipäiväistä elämäämme?

Näytelmässä Othello rakastaa tuoretta vaimoaan valmiina täyttämään tämän kaikki toiveet, kunnes kiero oman edun tavoittelija Jago myrkyttää Othellon epäilemään morsiamensa uskollisuutta. Lopulta Othello kuristaa Desdemonan hengiltä. Othellon asteittainen sortuminen osoittaa hienosti, miten kriittisyyden heittäminen sivuun johtaa tuhoisiin seurauksiin.

Yksilö on aina lopulta vastuussa omista teoistaan. Jokaisen pitäisi kyetä tarkastelemaan omia tunteitaan ja tekojaan sekä muiden puheita alituisen kriittisesti. Shakespearen teksti muistuttaa siitä, miten vaikeaa se on. Osoitteleva ja mustavalkoinen hyvien ja pahojen erottelu olisi tuhonnut sanoman täydellisesti.

Kuva Kansallisteatteri