Kirjoitan vaihteeksi hieman kulttuurista. Kävin katsomassa Kansallisteatterissa 10.9. ensi-iltansa saaneen Othellon modernisoidun version ja olin vaikuttunut. Helsingin Sanomissa Kirsikka Moring teki arvostelussaan esityksestä hyviä havaintoja, mutta vääriä johtopäätöksiä. Koska näytelmällä on monia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, ruodin esitystä ja sen saamaa kritiikkiä myös blogissani.
Arvostelussaan Moring syytti ohjausta selkeiden moraaliasetelmien puutteesta. Samalla hän epähuomiossa kiteytti oman kritiikkinsä perimmäisen ongelman. Näytelmästä ei ole löydettävissä yksinkertaisia totuuksia. On typerää edes etsiä sellaisia.
Ohjaaja Michael Baran on onnistuneesti sijoittanut Shakespearen ajattoman mustasukkaisuusdraaman 2000-luvulle. Othellon komentopaikka muistuttaa Irakin tai Afganistanin taistelutantereita. Monologit hoidetaan kännykkään puhuen. Ja hovissa menestyneet on puettu sliipattuihin pukuihin. Toisin kuin Moring esittää, pakan myllääminen ei ole pilannut tulkintaa, vaan sillä on onnistuneesti havainnollistettu nykypäivän ja 1600-luvun valtakamppailuiden yhtäläisyyksiä.
Othellon viattoman vaimon, Desdemonan, esittäminen kikattavana teininä on yksi ohjauksen terävimmistä havainnoista. Sekä Moring että näytöksen väliajalla tapaamani ihmiset olivat tästä kuitenkin pahoillaan. Heidän mielestään Desdemonasta on tehty hutsu, jonka puhtaus ja viattomuus on turmeltu.
2000-luvun nuoret neidot kohtaavat naiseksi kasvamisen kynnyksellä ristiriitaisia paineita ja vaatimuksia, jotka ulospäin näyttäytyvät kovana ulkokuorena ja epäjohdonmukaisena käytöksenä. Tytöille tyrkytetään musiikkivideoissa ja televisiossa roolimalleja, joita omaksuessaan he näyttävät ja käyttäytyvät ikäistään vanhempien seksisymbolien tavoin. Vähäpukeisuus ja itsensä tyrkyttäminen näyttäytyvät legitiiminä naiseutena, jota tarjoillaan avokätisesti myös julkisissa tiloissa bussikatoksia myöten.
Todellinen sisäinen kehitysvaihe lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, oman identiteetin ja maailmankuvan etsiminen, konkretisoituu kokeilunhaluna ja ajoittaisena lapsellisena käytöksenä. Desdemonan sisäisen viattomuuden ja puhtauden epäileminen ulkoisen habituksen
perusteella osoittaa tietämättömyyttä siitä todellisuudesta, jossa nuoret tytöt ja naiset elävät.
Samaa todellisuutta on sotien, terrori-iskujen, murhien ja väkivaltaisuuksien katsominen: mykkänä ja turtuneena televisioruudusta ja nimenomaan kotisohvalta. Aivan kuten Othellon loppukohtauksessa sivuhenkilöt on laitettu tekemään.
Oliko näytelmässä jokin moraali, Moring kysyi. Ihmiskunnasta ei ole koskaan löytynyt puhtaasti hyviä tai pahoja ihmisiä. Niitä ei löydy Shakespearen näytelmästäkään. Othellon tarina saa katsojan kysymään missä määrin kukin on vastuussa omista teoistaan. Voiko vastuun vierittää manipuloijan harteille? Entä tapahtumien seuraaminen sivusta? Olemmeko kaikki syyllisiä seuratessamme uutisia ja silti jatkaessamme normaalia arkipäiväistä elämäämme?
Näytelmässä Othello rakastaa tuoretta vaimoaan valmiina täyttämään tämän kaikki toiveet, kunnes kiero oman edun tavoittelija Jago myrkyttää Othellon epäilemään morsiamensa uskollisuutta. Lopulta Othello kuristaa Desdemonan hengiltä. Othellon asteittainen sortuminen osoittaa hienosti, miten kriittisyyden heittäminen sivuun johtaa tuhoisiin seurauksiin.
Yksilö on aina lopulta vastuussa omista teoistaan. Jokaisen pitäisi kyetä tarkastelemaan omia tunteitaan ja tekojaan sekä muiden puheita alituisen kriittisesti. Shakespearen teksti muistuttaa siitä, miten vaikeaa se on. Osoitteleva ja mustavalkoinen hyvien ja pahojen erottelu olisi tuhonnut sanoman täydellisesti.
Kuva Kansallisteatteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti