Ihmisten poliittinen aktiivisuus on jo pitkään ollut laihanlaista. Suurin osa suomalaisista ei osaa nimetä edes hallituspuolueita. Siksi voikin olla vaikea herättää keskustelua kunnallisvaalien alla muista kuin äänestäjän henkilökohtaisiksi kokemista aiheista erittäin konkreettisella tasolla. Esimerkiksi lähipäiväkodin säilyttäminen, terveyskeskusjonon lyhentäminen ja bussilipun hinnan puolittaminen ovat kouriintuntuvia tavoitteita. Näitä on toki tärkeä ajaa ja sitä itsekin teen. Vaalikampanjoinnin pitäisi kuitenkin olla myös aikaa, jolloin voitaisiin puhua niistä rakenteista, jotka mahdollistavat tai estävät näiden tavoitteiden toteutumisen. Tällaista keskustelua ei juuri käydä. Puhutaan unelmista, mutta ei uusliberalismista.
Entä jos ihmisille yrittäisi kertoa, että syy kuntien peruspalveluiden rapautumiseen on sellaisen politiikan tietoisessa harjoittamisessa, millä julkinen sektori on uhrattu markkinoiden vapauttamisen nimissä. Entäpä jos vielä yritettäisiin tehdä näkyväksi yhteys tämän ja maailmaa vavisuttavan finanssikriisin välillä? Voisiko jopa Yhdysvaltojen roskapankilla, Islannin pankkien konkursseilla ja terveyskeskusjonon pituudella olla jotain yhteyttä?
Suomen on vaikea enää harjoittaa kansallisvaltiokeskeistä politiikkaa, koska talouspolitiikka ei ole maan poliittisten päättäjien käsissä. Sama tekijä, mistä seuraa talouspolitiikan karkaaminen käsistä, on syynä myös kuntien palveluiden kyvyttömyyteen vastata kuntalaisten todellisiin tarpeisiin.
Uusliberalistinen politiikka tähtää markkinoiden vapauttamiseen kaikesta poliittisesta ohjauksesta. Tämä edellyttää sellaisten mekanismien poistamista, jotka rajoittavat pääoman vapaita liikkeitä. Mm. verotus ja työlainsäädäntö ovat tällaisia esteitä. Uusliberalistit legitimoivat tämän toiminnan lupaamalla lisää rahaa ja hyvinvointia kaikille. Todellisuudessa raha kasautuu pienen eliitin taskuihin.
Työlainsäädännön heikentymisen ja verotuksen kautta tapahtuvien tulonsiirtojen niukentamisen myötä suurin osa ihmisistä jää ilman kohtuullista korvausta työstään, pahimmillaan työttömiksi "tuotannollisista ja taloudellisista syistä" milloin vain ja tuolloin ilman riittävää työttömyysturvaa.
Valtion toimijuus on jo alisteista markkinoiden toimijuudelle. Hyvinvointivaltion purkaminen kokonaan olisi silti ollut liian hankalaa ja epäilemättä herättänyt kiihkeää vastarintaa. Uusliberalismi onkin ujuttautunut hyvinvointivaltioon salakavalasti tuomalla oman käsitteistönsä julkiselle sektorille ns. New Public Managementin myötä.
Uuden julkisjohtamisen opin tavoitteena on byrokratian vähentäminen ja tehokkuuden tavoittelu. Hokema on lyönyt itsensä niin hyvin läpi, että kuka tahansa uskoo varmaksi, että julkisen sektorin byrokratia on paha asia ja sitä on kevennettävä - täysin ilman minkäänlaista tilasto- tai tutkimustietoa aiheesta. Todellisuudessa tehokkuuden tavoittelu on johtanut kunnissa jatkuvaan aliresursointiin ja alibudjetointiin. Ja sitä myöten kasvavaan eriarvoisuuteen ja pahoinvointiin.
Mutta vaalikampanjoissa ei ole enää tapana pohtia ylärakenteita. Edes alkeellisella tasolla. Olin viime viikolla vaalipaneelissa, jossa yleisön edustaja kertoi tapahtumasta, jossa hän oli tullut syrjityksi seksuaalisen suuntautumisensa takia. Eräs panelisteista, nykyinen kaupunginvaltuutettu, pahoitteli tuota "valitettavaa yksittäistapausta". Yleisössä istunut mies jatkoi tarinaansa ja totesi, ettei kyse ollut yksittäistapauksesta vaan rakenteellisesta syrjinnästä. Tartuin tähän huomioon ja jatkoin puhumista rakenteista, kunnes em. valtuutettu kimmastui ja sähähti minulle "kyse ei ole mistään rakenteista, vaan yksittäisistä ihmisistä ja heidän yksittäisistä teoistaan".
Poliittinen keskustelu kaipaisi kipeästi ravistelua. Aina silloin kun esitetään eriarvoisuuden johtuvan "yksittäisistä" tapahtumista, on välttämätöntä esittää lisäkysymyksiä. Olisiko tosiaan vain sattumaa, että tietyn ryhmän edustajia säännönmukaisesti kohdellaan tietyllä tavalla? Onko hyvinvointivaltion purkaminen ollut vain sarja yksittäisiä leikkauksia, jotka ovat sattumalta seuranneet toisiaan? Entä voiko ihmisten toiminta ylipäätään olla vapaata kaikista ideologista ja sosiaalisista rakenteista? Tuskin.
Pikemminkin kyse on siitä, että nämä ideologiat ja rakenteet on häivytetty tietoisesti osaksi ihmisten arkitodellisuutta, jolloin niitä on vaikea nähdä. Tämän vuoksi tarvitaan jatkuvaa kriittistä oman toiminnan ja yhteiskunnan tarkastelua. Ja todellisen demokratian toteutuminen edellyttää kriittisyyttä niin äänestäjiltä, ehdokkailta kuin valituksi tulleilta päättäjiltäkin.
4 kommenttia:
Hyvä Elina. Neoliberalismi ja nykypäivän ns. "kansainvälisen kilpailukyvyn turvaaminen" ovat tosi syvältä. Kukaan ei edes uskalla tai tiedä, tässä meidän asiantuntija yhteiskunnassamme, mitä tapahtuisi jos me edes vähän väittelisimme tätä ajatusta vastaan. Nostetaan me esille oikeat arvot ( oikeudenmukaisuus,rakkaus, hyvä elämä) ja se mitä voi ihminen inhimillistyessään olla. Näytetään että 100 tuuman TV ei ole se juttu mikä tuo onnen ihmiselle.
T Jari Kinnunen
Hyvä kirjoitus ja osoitus siitä, että myös demareista löytää ajattelua, eikä vain järjestöissä palkattuina olevien järjestöhöpinää.
Jutta Urpilaisen johdolla olemme todennäköisesti kärsimässä vaalitappion tilanteessa, jossa kaiken järjen mukaan hallitusta pitäisi viedä kuin litran mittaa.
Mutta politiikassa pärjääminen edellyttäisi substanssin hallintaa ja argumentointikykyä, ei pelkkää moraalista paatosta ja punaista mekkoa. Nyt on vähän olo kuin Kummelissa: meille nauraa kaikki.
Kyselin kesäkuussa tämän samaisen blogin kommenttiosassa Urpilaisen taustalla häärääviltä nuorilta leijonilta, mikä on hänen linjansa, missä kysymyksissä se näkyy ja mitä hänen määrittelemänsä keskustalaisuus tarkoittaa.
Olisi pitänyt ymmärtää jo etukäteen, että vastausta on turha odotella.
Tuskinpa vastauksia tosiaan tulee tämän blogin kommenttiosioon. Kysymykset on esitettävä suoraan puoluejohdolle ja -toimistolle, en tosin heti osaa sanoa miten ja missä se onnistuu nyt kun unelmakiertuekin on loppunut.
Tässä blogissa kommentoineet puolueen työntekijät ovat lähinnä käyneet toteamassa, että kritiikkiä ei sovi esittää. Jännä näkemys politiikasta.
Onneksi olkoon, hieno tulos ensikertalaiselta (?). Viisisataa ääntä on kelpo suoritus, varsinkin kun se taisi tulla pienellä kampanjalla.
Valitettavasti SDP:n tulos oli juuri niin surkea, kuin ennakoin. Erityisen katastrofaalinen tulos oli pääkaupunkiseudulla, jossa väki on kouluttautunutta ja nuorta. Jälkiviisasteleva ja omaa oikeistolaista politiikkaa peittelevä kampanjointi ei tulevaisuudessakaan tuota täällä tulosta.
Mukava nähdä, että demareista pääsi läpi muutama aidosti itsenäisesti ajattelevakin: Bergholm, Pajamäki ja Wallgren.
Toivottavasti nämä jaksavat paneutua Helsingin asioihin otteella, joka pitkästä aikaa tuntuisi freesiltä ja josta kehtaisi kavereillekin kertoa.
Lähetä kommentti