Julkishallinto - kuulostaa kuivalta. Byrokratiaa ja paperinpyörittelyä. Väärin! Uusliberalismin seurauksena hallinnosta on nimittäin tullut paitsi tiukan poliittisen väännön kohde, myös se tila, missä politiikkaa kovimmin väännetään.
Hyvinvointivaltion ja sen mahdollistaneiden talouden rakenteiden kehityttyä huippuunsa niitä ryhdyttiin purkamaan. Uusliberalistisessa retoriikassa keskeistä on ollut erityisesti julkisen sektorin syyttäminen tehottomuudesta. Olennainen osa tätä diskurssia on käsite "raskas hallinto", jota erinäisillä keskittämisillä ja irtisanomisilla on ryhdytty karsimaan. Kuten tiedätte, valtionhallinnon tuottavuusohjelma on kansallisella tasolla tätä itseään. Kuntatasolla "rationaalista" tehostamista ja keskittämistä on myös harrastettu. Esimerkkien valossa toiminta näyttää kuitenkin monesti perverssiltä. Vaikkapa Helsingissä tila-asioista on vastannut vuodesta 2005 alkaen keskitetysti tilakeskus, joka kuitenkin näyttää vain hankaloittaneen kaikkien muiden virastojen toimintaa tehostamisen sijaan.
Hallinnon karsiminen on itse asiassa tuhoisaa. Hallinnolla nimittäin on merkittävä rooli asioiden valmistelussa ja toimeenpanossa. Yleisesti ottaen kaupunkilaisten ja kansalaisten oikeusturvan ja päätöksenteon oikean kohdentamisen kannalta on aivan olennaista, että virkamiesvalmisteluun on riittävät resurssit, jotta varmistetaan lain kirjaimen ja hengen noudattaminen sekä poliitikoille päätöksenteon pohjaksi annettavan tiedon ajantasaisuus ja paikkansapitävyys. Luottamushenkilöt eivät nimittäin ehdi vapaa-ajallaan tehdä kaikkea sitä selvitystyötä, mitä perusteltujen päätösten tekeminen edellyttää.
Itse en pidäkään ongelmana hallintokoneiston kokoa. Sen sijaan on paljon ongelmallisempaa, että hallinto on ottanut (tai sille on annettu) roolin, joka sille ei kuulu. Samaan aikaan kun kansalaisten ymmärrys politiikasta ja omista vaikutusmahdollisuuksistaan on kaventunut, hallintokoneisto on ottanut (tai sille on annettu) johdon poliittisten linjojen vetämisessä.
Yksi osa tätä kuviota ovat poliittiset virkanimitykset, joista Silvo Kaasalainen kirjoitti viime viikolla Hesarissa nimittäen niitä julkishallinnon kokovartalokorruptioksi. Kaasalainen toteaa:
Hyvinvointivaltion ja sen mahdollistaneiden talouden rakenteiden kehityttyä huippuunsa niitä ryhdyttiin purkamaan. Uusliberalistisessa retoriikassa keskeistä on ollut erityisesti julkisen sektorin syyttäminen tehottomuudesta. Olennainen osa tätä diskurssia on käsite "raskas hallinto", jota erinäisillä keskittämisillä ja irtisanomisilla on ryhdytty karsimaan. Kuten tiedätte, valtionhallinnon tuottavuusohjelma on kansallisella tasolla tätä itseään. Kuntatasolla "rationaalista" tehostamista ja keskittämistä on myös harrastettu. Esimerkkien valossa toiminta näyttää kuitenkin monesti perverssiltä. Vaikkapa Helsingissä tila-asioista on vastannut vuodesta 2005 alkaen keskitetysti tilakeskus, joka kuitenkin näyttää vain hankaloittaneen kaikkien muiden virastojen toimintaa tehostamisen sijaan.
Hallinnon karsiminen on itse asiassa tuhoisaa. Hallinnolla nimittäin on merkittävä rooli asioiden valmistelussa ja toimeenpanossa. Yleisesti ottaen kaupunkilaisten ja kansalaisten oikeusturvan ja päätöksenteon oikean kohdentamisen kannalta on aivan olennaista, että virkamiesvalmisteluun on riittävät resurssit, jotta varmistetaan lain kirjaimen ja hengen noudattaminen sekä poliitikoille päätöksenteon pohjaksi annettavan tiedon ajantasaisuus ja paikkansapitävyys. Luottamushenkilöt eivät nimittäin ehdi vapaa-ajallaan tehdä kaikkea sitä selvitystyötä, mitä perusteltujen päätösten tekeminen edellyttää.
Itse en pidäkään ongelmana hallintokoneiston kokoa. Sen sijaan on paljon ongelmallisempaa, että hallinto on ottanut (tai sille on annettu) roolin, joka sille ei kuulu. Samaan aikaan kun kansalaisten ymmärrys politiikasta ja omista vaikutusmahdollisuuksistaan on kaventunut, hallintokoneisto on ottanut (tai sille on annettu) johdon poliittisten linjojen vetämisessä.
Yksi osa tätä kuviota ovat poliittiset virkanimitykset, joista Silvo Kaasalainen kirjoitti viime viikolla Hesarissa nimittäen niitä julkishallinnon kokovartalokorruptioksi. Kaasalainen toteaa:
"Poliittisia virkanimityksiä perustellaan usein sillä, että hallintoon tarvitaan erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä, koska päätösten sisältö syntyy jo valmistelussa.
Perustelu on nurinkurinen, sillä kansa on vaaleissa valinnut juuri poliitikot päättämään puolestaan, mitä palveluja verovaroilla tuotetaan. Luottamushenkilöillä ei ole oikeutta siirtää tehtävää alaisilleen. Jos poliitikko epäonnistuu tehtävässään, hänet voidaan vaihtaa seuraavissa vaaleissa - virkamies taas voi pysyä virassaan yli 30 vuotta."
Poliittisissa virkanimityksissä ei kaiketi ole mitään uutta. Tilanne on kuitenkin huono, koska myös niin sanotusti ei-poliittisesti valitut virkamiehet ovat täyttämässä sitä tilaa, jonka kansan ja poliitikkojen (sic!) vieraantuminen politiikasta on jättänyt päätöksentekoon.
Toinen johdatus aiheeseen. Viime viikolla Helsingissä puhumassa pistäytynyt slovenialainen filosofi Slavoj Žižek muistuttaa tuoreessa pamfletissaan, että aito politiikka ei ole parhaan mahdollisen ratkaisun löytämistä olemassa olevissa raameissa, vaan mahdottomaksi koetun tekemistä mahdolliseksi.
Sovelletaanpa Kaasalaisen ja Žižekin analyysia Helsingin kunnallispolitiikkaan.
Aitoa politiikkaa on siis saada keskusteluun jotain, mitä emme pitäneet edes mahdollisena. Näyttää siltä, että radikaaleimmat esitykset tulevat nykyisin virkamiehiltä. Kuka poliitikko olisi uskaltanut valmistella aloitetta, jossa listattaisiin lakkautettavaksi yhteensä 80 kaupungin palvelupistettä - kouluja, päiväkoteja, kirjastoja, nuorisotaloja ja niin edelleen? Virkamieskoneisto on kuitenkin saanut tällaisen listan aikaiseksi ja siten tuonut mahdottoman keskusteluun.
Seuraamassamme tapahtumaketjussa olennaista on nyt huomata, että hallinto on luonut ne raamit, joissa poliitikkojen on palveluverkko-keskustelu käytävä. Melko nurinkurista, mutta nerokasta.
Neutraalilta, rationaaliselta ja välttämättömältä näyttävä esitys on lähtökohtaisesti syytön, kunnes toisin todistetaan. Ja todistustaakka lepää nyt poliitikkojen harteilla.
Vaikka monet kuntalaiset ovatkin jo aktivoituneet naapurikirjastoansa tai kouluansa puolustamaan, lähipalvelujen puolustaminen tullaan tulevien kuukausien aikana epäilemättä kerran jos toisenkin tuomitsemaan "populismiksi" tai "änkyröinniksi" siinä missä leikkaukset ovat niitä "vaikeita päätöksiä" jotka on "vaikeina aikoina" jonkun "vastuunkantajan" tehtävä.
Julkishallinto ei taidakaan kuulostaa enää niin kuivalta. Tämäkään esitys ei ole ideologisesti neutraali eikä epäpoliittinen. Ja sen ovat tehneet virkamiehet, joista osa - väitän - tietoisesti toteuttaa suurempaa käsikirjoitusta julkisen sektorin alasajosta.
Todistustaakka on poliitikoilla. Siispä ensimmäinen aihetodiste:
PS.
Olen aina suhtautunut epäilevästi opetuslautakunnalle esitettyihin näkemyksiin oppilasmäärien vähenemisestä. Ennusteet eivät ole yksiselitteisiä, eivätkä syntyvyys ja muuttoliike ole totelleet ennusteita. Nyt vieläpä virastolla ja Helsingin omalla tietokeskuksella näyttää olevan eri ymmärrys siitä, paljonko kaupungissa tulee lähivuosina olemaan ala-asteikäisiä oppilaita.
Kannattaa lukea Suomen kuvalehden artikkeli oppilasennusteista. Myös numerot ja niistä tehty tulkinta ovat politiikkaa.
Toinen johdatus aiheeseen. Viime viikolla Helsingissä puhumassa pistäytynyt slovenialainen filosofi Slavoj Žižek muistuttaa tuoreessa pamfletissaan, että aito politiikka ei ole parhaan mahdollisen ratkaisun löytämistä olemassa olevissa raameissa, vaan mahdottomaksi koetun tekemistä mahdolliseksi.
Sovelletaanpa Kaasalaisen ja Žižekin analyysia Helsingin kunnallispolitiikkaan.
Aitoa politiikkaa on siis saada keskusteluun jotain, mitä emme pitäneet edes mahdollisena. Näyttää siltä, että radikaaleimmat esitykset tulevat nykyisin virkamiehiltä. Kuka poliitikko olisi uskaltanut valmistella aloitetta, jossa listattaisiin lakkautettavaksi yhteensä 80 kaupungin palvelupistettä - kouluja, päiväkoteja, kirjastoja, nuorisotaloja ja niin edelleen? Virkamieskoneisto on kuitenkin saanut tällaisen listan aikaiseksi ja siten tuonut mahdottoman keskusteluun.
Seuraamassamme tapahtumaketjussa olennaista on nyt huomata, että hallinto on luonut ne raamit, joissa poliitikkojen on palveluverkko-keskustelu käytävä. Melko nurinkurista, mutta nerokasta.
Neutraalilta, rationaaliselta ja välttämättömältä näyttävä esitys on lähtökohtaisesti syytön, kunnes toisin todistetaan. Ja todistustaakka lepää nyt poliitikkojen harteilla.
Vaikka monet kuntalaiset ovatkin jo aktivoituneet naapurikirjastoansa tai kouluansa puolustamaan, lähipalvelujen puolustaminen tullaan tulevien kuukausien aikana epäilemättä kerran jos toisenkin tuomitsemaan "populismiksi" tai "änkyröinniksi" siinä missä leikkaukset ovat niitä "vaikeita päätöksiä" jotka on "vaikeina aikoina" jonkun "vastuunkantajan" tehtävä.
Julkishallinto ei taidakaan kuulostaa enää niin kuivalta. Tämäkään esitys ei ole ideologisesti neutraali eikä epäpoliittinen. Ja sen ovat tehneet virkamiehet, joista osa - väitän - tietoisesti toteuttaa suurempaa käsikirjoitusta julkisen sektorin alasajosta.
Todistustaakka on poliitikoilla. Siispä ensimmäinen aihetodiste:
- Palveluverkkotyöryhmää ei asetettu lakkauttamaan palvelupisteitä. Se asetettiin kehittämään hallintokuntien välisessä yhteistyössä tilojen yhteiskäyttöä ja selvittämään ulkopuolisilta vuokratuista tiloista luopumista. Lopputuloksena saatiin laaja lakkautuslista kaupungin omista tiloista.
PS.
Olen aina suhtautunut epäilevästi opetuslautakunnalle esitettyihin näkemyksiin oppilasmäärien vähenemisestä. Ennusteet eivät ole yksiselitteisiä, eivätkä syntyvyys ja muuttoliike ole totelleet ennusteita. Nyt vieläpä virastolla ja Helsingin omalla tietokeskuksella näyttää olevan eri ymmärrys siitä, paljonko kaupungissa tulee lähivuosina olemaan ala-asteikäisiä oppilaita.
Kannattaa lukea Suomen kuvalehden artikkeli oppilasennusteista. Myös numerot ja niistä tehty tulkinta ovat politiikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti