maanantai 15. maaliskuuta 2010

Helsingin sosialidemokraateista päivää

Helsingin Sanomat kritisoi lauantaina Helsingin demareita johtajuuteen liittyvistä ongelmista ja tarkoitushakuisesta oppositiopolitiikasta. Kritiikkiä oli vaikea ymmärtää. Myös SDP-kriitikkona asemansa vakiinnuttaneen Arja Alhon tällä kertaa ulkopuolisena tarkkailijana heittämät Helsingin demareiden nykyistä toimintaa koskevat kommentit olivat outoja. Missä määrin nämä heitot sitten olivat toimittajan kynästä, ei ole minun tiedossani.

Jotkut ovat ihmetelleet, miksi "sisäpiirissä" olevat piirin keskeiset henkilöt eivät ole lähteneet puolustautumaan. Ehkä siksi, että väitteet olivat niin omituisia, että niiden julistamisesta kovaan ääneen perättömiksi voisi yleisö päätyä tyytyväisenä toteamaan, että se älähtää johon kalikka kalahtaa. Nyt ei kalahtanut.

Itse puolueeni toimintaa aiemmin tässäkin blogissa monesti kritisoineena olen viime aikoina tyytynyt puurtamaan lautakuntatyön parissa. Helsingin sosialidemokraattisen piirin toiminta ei ole herättänyt sellaista ärsytystä, että se olisi vaatinut terapiasessioita tällä foorumilla. Päinvastoin - nimenomaan nyt olen kokenut, että sekä piirin, valtuusto- että kaupunginhallitusryhmien demarijohto on edennyt hyvin perustellun linjan mukaisesti ja tehnyt juuri sellaista sosialidemokraattista politiikkaa, kuin nähdäkseni tässä puolueessa on tehtävä.

Juuri budjettisovusta irtisanoutuminen sillä perusteella, että tämän vuoden raamista seurasi palveluihin leikkauksia, joita Helsingin sosialidemokraatit eivät voineet hyväksyä, oli sitä monesti peräänkuulutettua linjakasta politiikkaa. Ei itsetarkoituksellista oppositiospolitiikkaa. Tai populismia.

Ilmeisesti tällaista herättelyä kunnallispolitiikka kaipasikin, koska ihmiset ovat unohtaneet että politiiset erimielisyydet pitäisi hoitaa julkisesti eikä suljetuissa neuvotteluissa (ns. budjettisopu). Puolueen ilmaisema näkemysero ei ole populismia tai vastustamista vastustamisen vuoksi, jos se perustuu analyysiin: näkemykseen yhteiskunnan/kunnan tilasta, ongelmista ja keinoista edistää tavoiteltavaksi koettuja asioita. Jos on valittu jotain, koska toinen valinta olisi ollut valitsijan arvojen vastaista, tehdään politiikkaa. Jotkut näyttävät unohtaneen, että valintoja voi tehdä muistakin syistä kuin vaalikannatuksen nostamiseksi. Tai siksi, että Eero Heinäluoma istuu takarivissä.

Mitä tulee johtajuuskysymyksiin, oli vaikea ymmärtää mihin tällä viitattiin. Piirin, valtuustoryhmän ja kaupunginhallitusryhmän puheenjohtajat ovat tehneet johdonmukaisesti vasemmistolaista politiikkaa. Sekö tässä kismittää? Ettei sisäisistä linjaristiriidoista päästä hyötymään?

Hesarissa myös ehdotettiin, että osa johtajuusongelmaa olisi se, että piirin puheenjohtajana toimii henkilö, jonka valitsemiseen kuntalaiset eivät ole päässeet osallisiksi erilaisissa vaaleissa. Tämä oli ehkä järjettömin kommentti koko jutussa.

Totta kai piirin puheenjohtajana toimii puolueen jäsenten, ei kuntalaisten, valitsema henkilö. Miten voi tulla edes mieleen esittää, että puolueella ja sen piirijärjestöllä ei saisi olla valtaa omiin asioihinsa vaan että puolueen sisäisistä linjoista päättäisivät ulkopuoliset?

Ovatko ihmiset jo täydellisesti unohtaneet mikä on puolue? Se ei ole kaikkien miellyttämistä varten perustettu puuhastelukerho, jonka toimintaan kuka tahansa millä näkemyksillä tahansa voi osallistua. Se ei ole myöskään hesarin keskustelupalsta, jossa kaikki ovat kaiken asiantuntijoita.

Puolueella on oltava koherentti linja ja siitä linjasta päättää puolue - toivottavasti tietenkin demokraattisen keskustelun tuloksena. Linjasta ei päätä kuka tahansa naapuritalon Virtanen. Virtanen voi sen sijaan arvioida eri puolueiden linjoja, ja päättää sen pohjalta valtuuston kokoonpanosta. Pidetäänpä tämä työnjako ihan ennallaan.

Puolueen määritelmästä myös seuraa se karvas tosiasia, että kaikkien näkemykset eivät ole yhtä hyviä ja yhtä huomionarvoisia. Puolueet ovat lähtökohtaisesti valinneet puolensa - eikä nyt mennä siihen puolueiden kriisi - ja politiikan yleinen alennustila -keskusteluun tällä erää.

Mitä tulee Helsingin demareissa toimiviin nuoriin ihmisiin, voin omalta osaltani todeta tuntevani sekä luottamustehtävissä toimivia eduskunta-avustajia että attacisteja, ja itse toimin esimerkkinä lähinnä jälkimmäisistä. Kutsumus ei nähdäkseni ole ongelma. Ennemminkin olisin huolissani - ja aivan ikään katsomatta - sosialidemokraattisen liikkeen itseymmärryksestä ja yhteiskuntarakenteita koskevasta analyysista noin yleensä, mutta sekin on sitten toinen keskustelu.

Ja vielä tämä viimeinen leipäjono-heitto. Vapaaehtoistyö on tärkeää, mutta sosialidemokratian päämääränä on poistaa sen tarve. Niin juuri: tehdä vapaaehtoisvoimin tehtävästä köyhäinhoidosta, leipäjonoista ja muusta hyväntekeväisyydestä tarpeetonta.

Hyväntekeväisyystyön ja puoluepoliittisen sosialidemokraattisen toiminnan ero onkin siinä, että puolueen pitäisi pyrkiä poistamaan eriarvoisuus rakenteellisella tasolla. Hyväntekeväisyydellä voidaan korjata jälkiä niin kauan kun ongelmaa ei ole onnistuttu ratkaisemaan rakenteellisella tasolla ja jälkiä korjaava julkinen palvelurakenne on syystä tai toisesta (mm. niistä budjettiraameista johtuen) repaleinen.

Jos demarit ovat oikeasti kiinnostuneita köyhistä, he taistelevat yhteiskunnallista eriarvoisuutta vastaan juuri rakenteellisella tasolla, sillä vain siellä piilee lopullinen ratkaisu.

Ei kommentteja: