torstai 10. huhtikuuta 2008

Kotirauhaa ja puolustuspuheita


No niin, nyt olen siis ennakoinut kaiken vihapostin jota tulen saamaan. Toivottavasti tähän aiheeseen ei tarvitse enää palata. Paljon enemmän saataisiin aikaan ilman ajan tuhlaamista tällaisiin puolustuspuheisiin. Nyt osa lukijoista varmaankin ihmettelee, miksi minä olisin niin merkittävä henkilö, että kukaan viitsisi käyttää aikaansa vihapostin kirjoittamiseen. En suinkaan ole. Olenpahan vain kahta asiaa: feministi ja sosialidemokraatti. Tämä on usein riittänyt ylittämään ärsytyskynnyksen.

Ja mitä puolustuspuheisiin tulee, niitä joutuvat pitämään nykyisin monet tasa-arvoa ajavat poliitikot. Juuri alkuviikosta kuulin yhden presidentti Haloselta. Euroopan neuvostolla on kampanja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Kampanjan tiimoilta eduskunnassa järjestettiin seminaari, jossa oli puhumassa asiantuntijoita ja päättäjiä. Halosen avauspuheenvuorossa käsiteltiin pitkällisesti sitä, miksi kyseisessä seminaarissa tultaisiin puhumaan vain naisiin eikä miehiin kohdistuvasta väkivallasta, vaikka sekin olisi tärkeää. Tällainen argumentointi on vakiinnuttanut asemansa suomalaisessa väkivaltakeskustelussa. Mitään naiserityistä ei saa sanoa ilman, että mainitaan myös miesten kokemat vääryydet. Mikä tässä mättää?

Ensinnäkin olisi pidettävä mielessä, että kaikki toistaiseksi käytettävissä olevat tilastot osoittavat, että suurin osa lähisuhdeväkivallasta kohdistuu naisiin. Eikö naisten kokemuksista voisi siten puhua ihan omana aiheenaan ilman anteeksipyytelyä? Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että järjestetään seminaari miesten kokemasta väkivallasta. Ja jos sellainen järjestetään, toivon että siellä käydään keskustelua ilman, että miesten kokemukset illegitimoidaan täyttämällä tila "niin niin, mutta kyllä naisetkin ovat kokeneet vääryyttä" -puheella. Ja lopulta voimme järjestää seminaarin, jossa pohditaan väkivallan sukupuolistuneita muotoja. Samat valtarakenteet näyttäytyvät eri tavoin siinä, miten miehet tai naiset sosiaalisina luokkina käyttäytyvät ja kuinka heitä kohdellaan.

Toisekseen olisi suotavaa, ettei vakavista ongelmista puhuttaessa tarvitsisi kilpailla siitä, kuka on kärsinyt eniten. Väkivaltaa kokeneiden naisten kokemusten uskomisen ja niihin puuttumisen ei pitäisi olla pois muilta apua ja tukea tarvitsevilta. On kuitenkin ymmärrettävää, että moni tätä pelkää. Kilpailukyvyn tavoittelu on johtanut tilanteeseen, jossa on hyväksyttävää kaventaa julkista sektoria ja sitä myöten jättää monet tarpeelliset palvelut järjestämättä. Eri ryhmien intressit on pantu kilpailemaan keskenään.

Seminaarissa lähes kaikki puhujat olivat yhtä mieltä siitä, että Suomeen tulee saada EN:n suositusten mukaisesti lisää turvakotipaikkoja, ympärivuorokautinen tukipuhelin ja matalankynnyksen neuvonta- ja tukipiste. Ministeri Risikko lupasi seurata asiaa, mutta totesi, ettei väkivallan vastaisen työn tekeminen ole yksin hallituksen vastuulla. Vastuu tulisi jakaa myös kuntien ja kansalaisjärjestöjen kesken.

Mielestäni ihmisoikeusloukkauksiin puuttuminen on niin iso kysymys, ettei sen hoitamista tule ikinä vierittää kolmannen sektorin harteille. Järjestöt ovat kriittinen ääni yhteiskunnassa. Ne eivät voi eikä niiden tule korvata julkista sektoria. Toisekseen järjestöihin vetoaminen palveluiden tuottajina on kohtuutonta tilanteessa, jossa hyvin perustelluille projektihakemuksille (jotka olisivat nimenomaan vastanneet EN:n suosituksia) ei ole haluttu antaa rahaa. Naisten Linja haki rahoitusta nimenomaisesti matalankynnyksen palvelupisteen perustamista varten. Toteuma 0 euroa. Mikäli seminaarissa puhuneet päättäjät todella pitivät palveluntarjonnan puutteita merkittävinä, voinen olla iloinen yhdistyksen puolesta. Jatkossa hakemuksemme menevät läpi helposti. Pidemmällä tähtäimellä kuitenkin toivon, että yhdistyksemme tekee itsensä tarpeettomaksi kahdessa mielessä. Toivon, että sinnikäs työ väkivaltaa vastaan lopulta johtaa väkivallattomaan yhteiskuntaan. Toisekseen toivon, että julkinen sektori ottaa vastuun siitä työstä, jota kolmas sektori on joutunut palvelujärjestelmän aukkoja paikatakseen tekemään.






Ei tule kuitenkaan unohtaa, ettei naisiin kohdistuva väkivalta ole vain sosiaalipoliittinen kysymys. On erittäin tärkeä ymmärtää, että kyse on aina rikoksesta. Rikoslainsäädäntömme on edelleen tältä osin kykenemätön tunnistamaan tämän väkivaltarikostyypin erityispiirteitä. Tyypillisesti lähisuhdeväkivalta on toistuvaa, pahenee jatkuessaan eikä väkivallan kohde voi sitä omalla toiminnallaan lopettaa. Ei edes lähtemällä, koska naisten riski tulla pahoinpidellyiksi on eroprosessin aikana tavallistakin korkeampi - eikä vastuu väkivallasta sen kohteella ikinä olekaan.

Rikoslakiin pitäisi saada säännös, jonka tunnusmerkistössä tekoa arvioitaisiin kokonaisuutena sen toistuvuus huomioon ottaen. Ruotsissa tällainen nk. naisrauhalaki on ollut voimassa jo kymmenisen vuotta. Suomessa tätä harkitaan, mutta ilmeisesti sukupuolineutraalilla nimellä. Tämän lisäksi rikoslain lievä pahoinpitely ja laiton uhkaus pitäisi vielä muuttaa asianomistajarikoksista virallisen syytteen alaisiksi. Liian usein poliisin kotikäynnillä lieväksi pahoinpitelyksi määrittelemä rikos jää tutkimatta ja syyttämättä, kun väkivallan kohteella ei ole voimia tai uskallusta viedä asiaa eteenpäin. Kyseessähän kuitenkin on väkivalta, jonka tavoitteena on kontrolloida sen kohdetta. Ajan myötä toistuva väkivalta ja sen uhka nujertaakin väkivallan kohteen itseluottamuksen, omanarvontunnon ja voimavarat.

4 kommenttia:

Arto J. Virtanen kirjoitti...

Erittäin hyvä kirjoitus. En halua provosoida, mutta kommentoin lyhyesti.

Koen itsekin sen hieman ongelmalliseksi, että aina kun jostain tietystä ilmiöstä puhutaan, niin on pakko luetella kaikki rinnakkaiset tai saman tyyppiset asiat. Tämän tyyppinen keskustelu helposti puuroutuu.

Kuitenkin, koen pientä sympatiaa muun muassa Arno Kotroa kohtaan, joka minusta hyökkäämättä feminismiä vastaan - mitä pitäisin typeränä - nostaa arvokkaalla tavalla esiin sukupuolten välistä tasa-arvoa käsittelevän yhteiskunnallisen keskustelun varjoon jääneitä asioita.

Olen aivan samaa mieltä tietysti siitä, että täytyy olla mahdollista olla aktiivinen ja edistää omaa asiaansa ilman, että on pakko pyytää anteeksi.

Tästä vahingollisesta ja keinotekoisesta feminismi vs. miesasialiike -asettelusta on syytä päästä irti ja eteenpäin. Lopulta niillä on minusta paljon yhteistä. Enkä jaksa lässyttää "laajan tasa-arvon luomisesta yhdessä", koska tunnistan kyllä sen, että on ilmiöitä, joihin on syytä puuttua vähän terävämmin.

Sekavahkoa pohdintaa, pahoittelut siitä.

Elina Aaltio kirjoitti...

Itsekin toivon, että pääsemme eroon naisten ja miesten oikeuksien ja velvollisuuksien vastakkainasettelusta.

Valitettavasti uusi miesliike on toistaiseksi käyttänyt huomattavan osan ajastaan naisliikkeen ja feministien lyömiseen sen sijaan, että olisivat pohtineet niitä todellisia ja rakenteita, jotka aiheuttavat myös miesten pahoinvointia ja sortoa.

Mainitsemasi Arno Kotro oli toimittamassa viime syksynä paljon palstatilaa saanutta kirjaa "Mies vailla tasa-arvoa". Kirjassa oli muutama järkevä artikkeli ja valitettavan monta aivan päätöntä.

Toivon, että jatkossa julkinen keskustelu miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta pysyy rakentavalla pohjalla. Ennen kaikkea, feministien saavutusten mitätöiminen on mieletöntä yhteydessä, jossa miehet ovat ryhtyneet pohtimaan mieheyttä. Onhan ylipäänsä naistutkimuksen ja feministien ansiota, että mies on alettu ymmärtää sukupuolena ja että sitä voidaan tarkastella kriittisesti.

Kaiken kaikkiaan, on kuitenkin ilo nähdä kuka tahansa matkalla kohti emansipaatiota. Olkoonkin taival kivinen.

Anonyymi kirjoitti...

Voisitko Elina Aaltio kertoa oman tulkintasi siitä, miksi lähisuhdeväkivaltaa tutkitaan ja tulkitaan "patriarkaatti"-teorian kannalta? Miksi Usko, toivo ja hakkaus toteuttiin vain puolen väestöä kohdalta? Miksi väkivalta on sukupuoli-ilmiö määrätyiltä osin ja toisilta osin sosiaalisen ongelman kaltainen? (Viittaan esimerkiksi vauva-pahoinpitelystä uutisointiin) Miksi on hyväksyttävää väkivallan naistutkijoiden tapaan "ymmärtää" väkivallantekijää, kun tämä on naispuolinen? Miksi oikeusministeri Brax ehdottaa sukupuolen mukaista erilliskohtelua rikoslaissa? Onko tällä joku yhteys yksipuoliseen tutkimukseen?

Mikä tieteellinen logiikka on siinä, että yksipuolisen tutkimuksen jälkeen tutkimusotetta ei pidä laajentaa, kun "käytettävissä oleva" tutkimustieto antaa "tiedossa olevan" kuvan kohteesta?

Kehotan tutustumaan esimerkiksi saksalaistutkimukseen Gewalt gegen Männer, löytyy netissä, myös englanniksi, sekä tutkimuksen esitelleen Markku Heiskasen tekstiin Haaste-lehdessä, jossa hän esitti sanotun tutkimuksen. UTH-tutkija on ehdottanut jo vuosia laajan väkivallan käsitteen mukaista tutkimusta myös miesten osalta parisuhteissa.

Naisten osuus kymmenen vuoden (1997-2006)aikana törkeissä puolisopahoinpitelyissä on tasan 40 prosenttia. Sama suhdeluku jälleen viime vuonna (2007). Marginaalinen ilmiö?

Muuten: olisin kiinnostunut tietämään, mitkä kirjamme artikkelit olivat "aivan päättömiä"? Pyydän yksityiskohtaista luetteloa.

Hannu T. Sepponen
Mies vailla tasa-arvoa -kirjan toimittaja

Elina Aaltio kirjoitti...

Hyvä Hannu T. Sepponen,

ymmärtänet itsekin, etten voi vastata oikeusministeri Braxin puolesta hänen toimintaansa koskeviin kysymyksiin.

En myöskään osaa Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen puolesta kommentoida heidän tutkimusasetelmiaan. Käsittääkseni Usko, toivo, hakkaus -tutkimuksen kaltainen kysely on tarkoitus toteuttaa myös miehille. En asiasta kuitenkaan sen enempää tiedä. Itse olisin erittäin tyytyväinen tällaisesta tutkimuksesta. Päästäisiin eroon iän ikuisesta jankkaamisesta poliisin tilastojen ja survey-kyselytutkimusten vertailtavuuden ongelmista.

Omasta puolestani en ymmärrä, miksi naisten kokeman väkivallan tutkiminen olisi jollain tapaa illegitiimiä. Tiedän, että monet äänekkäät miesliikkeen edustajat eivät pidä siitä, että naiserityisiä tutkimuksia tehdään. Heidän mukaansa tämä vie tilaa miesten kokemusten käsittelyltä. Tällaisen kilpailuasetelman luominen on kuitenkin epähedelmällistä ja epäkypsää. Kaikesta tulee voida keskustella kriittisesti ja demokraattisesti. Ratkaisu ei ole tukkia toisten suita tai mitätöidä toisten kokemusten merkitystä. Akateemisessa tutkimuksessa ja poliittisessa keskustelussa pitäisi olla tilaa kaikille hyvin perustelluille argumenteille.

Käsittääkseni väkivaltatutkimuksen tavoitteena on nimenomaan ymmärtää väkivallan mekanismeja ja taustalla olevia rakenteita. Tämä pitää sisällään myös väkivallan tekijän toiminnan ymmärtämisen, oli hän sitten mitä sukupuolta tahansa. Itse ajattelen, että sukupuolistuneen väkivallan taustalla on patriarkaattinen valtarakenne. Tämä valtarakenne konkretisoituu monin muinkin tavoin kuin väkivaltana. Mutta tämä on siis oma näkemykseni yhteiskunnan valtarakenteista. En tosin tiedä, miten patriarkaatin olemassaolo voitaisiin kieltää? Jos yhteiskunnan toimintaa halutaan ymmärtää, on otettava huomioon taustalla piilevät valtarakenteet kapitalismia, heteronormatiivisuutta, patriarkaattia ja uskontoa myöten, vain muutamia luetellakseni.

En ole väkivaltatutkija, joten heidän puolestaan en voi mitään sanoa. Sanonpahan vain, että kaikkien väkivaltatutkijoiden niputtaminen yhdeksi kasvottomaksi massaksi on yhtä järkevää, kuin kaikkien taloustieteilijöiden näkeminen homogeenisena joukkona. Eriäviä näkemyksiä vaikkapa patriarkaatin tai kapitalismin määräävyydestä epäilemättä löytyy.

Yleisesti voin kommentoida rikoslain muutostarvetta sillä, että toistaiseksi pahoinpitelyrikosten tunnusmerkistö ei ota huomioon teon toistuvuutta, mikä on tyypillistä lähisuhdeväkivallassa. Siksi lakia on paranneltava tältä osin. Käsittääkseni Suomessa ei ole tarkoitus tehdä Ruotsin mukaista sukupuolispesifiä ns. "naisrauhalakia", vaan enemmän kannatusta on sukupuolineutraalille työnimelle ja sisällölle. Mutta tämäkin prosessi etenee oikeusministeriössä ja päätynee lopulta eduskunnan käsiteltäväksi. Luulenpa kuitenkin, että minun mielipiteelläni ja toivomuksillani asian suhteen ei ole mitään painoarvoa asian etenemisen kannalta.

Mitä tulee Mies vailla tasa-arvoa -kirjaan, useampikin artikkeli käsitteli sukupuolten välistä eriarvoisuutta hyvin omituisista lähtökohdista. Mm. naisten syyllistäminen siitä, että he elävät miehiä pidempään ja siten tuhlaavat miesten verorahat käyttäessään terveydenhuoltoa miehiä enemmän, on ihmeellistä yksinkertaistusta. Kuten kirjan lopulla Ilkka Taipalekin toteaa, suurin osa pitkäaikaistyöttömistä, syrjäytyneistä jne. on miehiä. Tämä ryhmä valitettavasti kuolee nuorempana. Mitä "miesten" verorahjoen "tuhlaamiseen" tulee, tilanne tasoittuu kun em. ryhmä käyttää terveydenhuolto- ja sosiaalipalveluita runsaasti. En silti hypi tämän todettuani riemusta. Ei tämä ole tavoittelemaani tasa-arvoa.

Sosialisti-feministinä olen erittäin huolestunut kaikesta eriarvoisuudesta ja pahoinvoinnista. Niin naisten kuin miestenkin hyvinvoinnin kohentaminen parantaa koko yhteiskunnan hyvinvointia. En pitänyt siitä, että kirjassa keskityttiin etsimään syyllisiä rakentavan analyysin sijaan ja että nämä syylliset kaivettiin esiin naistutkimuksen piiristä. Juuri naistutkimuksen ansiosta miessukupuoli on ylipäänsä sukupuoleksi voitu ymmärtää ja asettaa kriittisen tarkastelun kohteeksi. Mistä siis moinen katkeruus?