Tuottavuusohjelma sieltä, minne päivä ei paista

Valtionhallinnon tuottavuusohjelmaa perustellaan mitä moninaisimmilla syillä, joista mikään ei vastaa käsitystäni siitä todellisuudesta, jossa julkisen sektorin työntekijät, tulevat työntekijät tai asiakkaat elävät. Jyrki Kataisen mukaan (HS 29.11.) tuottavuusohjelmalla turvataan hyvinvointivaltion tulevaisuus. Unohdetaanpa hetkeksi kansakuntamme ylpeys, halukkuus heittäytyä kärsimään talvisodan hengessä jonkin epämääräisen ”yhteisen hyvän” nimissä, ja tarkastellaan tuottavuusohjelman perusteeksi esitettyjä väitteitä uudelleen.

Työikäisen väestön pienenemisen suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle pelätään johtavan tilanteeseen, jossa julkiselle sektorille ei riitä enää työvoimaa. Tästä syystä julkista sektoria halutaan ”tehostaa” ja virkoja lakkauttaa. Peruste on eettisesti kestämätön ja huono johtopäätös. Sosiaali-, terveys- ja opetustoimi muun muassa on mitoitettava asiakkaiden ja kansalaisten tarpeiden ja määrän mukaan. Mikäli työvoimasta olisi pulaa, on oltava huolissaan palvelujen laadun rapautumisesta. Laatu ei parane lakkauttamalla virkoja siksi, ettei niitä kuitenkaan saataisi täytettyä. Valtionhallinnossa työvoimasta tuskin tulee olemaan pulaa. Vai miksi kaikki 2000-luvulla valmistuneet yhteiskuntatieteilijät paiskivat pätkätöitä? Omaksi ilokseen?

Katainen jatkaa edelleen, että virkojen lakkauttamatta jättäminen johtaisi tilanteeseen, jossa julkinen sektori nielisi enemmistön työmarkkinoille tulevista ihmisistä. Entä sitten? Yksityinen sektori on jo siirtänyt tuotantonsa halvan tuotannon maihin. Työntekijöitä lomautetaan ja irtisanotaan. Minun nähdäkseni yksityinen sektori ei suoranaisesti kärsi työntekijöiden puutteesta. Toisekseen, myös yksityisellä sektorilla on tehtäviä, jotka voidaan teknologian kehittymisen myötä lakkauttaa ja josta siten voi siirtyä työntekijöitä korkean tuottavuuden sektorille. Ja vielä, kuinka voidaan lakkauttaa virkoja nyt perustelemalla sitä arvioilla siitä, miltä tuotantorakenne 30 vuoden päästä näyttää?

Jos taas ollaan huolissaan siitä, ettei työvoimaa riittäisi yksityisille hyvinvointipalveluille, ihmettelen valtionhallinnon jalomielisyyttä. Se ei voi perustua muuhun, kuin tavoitteeseen lakkauttaa koko julkinen sektori. Miksei tätä sitten sanota rehellisesti ääneen? Siksi, ettei se vastaisi kansalaisten näkemyksiä toivottavasta yhteiskuntarakenteesta. Näin ollen todelliset tavoitteet on kätketty ja puhutaan epämääräisestä ”välttämättömyydestä” ja ”vaikeista valinnoista”.

Mitä tulee puheeseen palveluiden ja hallinnon tuottavuuden parantamisesta ja tehostamisesta, Katainen muiden muassa kärsii joko ymmärtämättömyyden puutteesta tai edellä kuvatusta epärehellisyydestä. ”Työtä ei vaadita tehtävän enemmän vaan vähemmän ja fiksummin”. Mikäli tuottavuusohjelman puolestapuhujat olisivat itse joskus työskennelleet palvelusektorilla, he tietäisivät, että ihmisten kanssa tehtävää työtä ei voi vähentää ja samalla saavuttaa parempia lopputuloksia.

Rutiinityön määrän vähentäminen tarkoittaa vähemmän kontakteja vaikkapa sosiaalityön asiakkaisiin, potilaisiin, hoivan tarpeessa oleviin vanhuksiin tai kasvatettaviin lapsiin ja nuoriin. Hyvinvointipalveluiden ydintehtävät ovat nimenomaan rutiineja: toistuvia ihmisten kohtaamisia, joissa hoidetaan, hoivataan, opetetaan, kasvatetaan ja ohjataan. Me tiedämme jo nyt näistä karsimisen johtaneen mm. turvattomuuden ja pahoinvoinnin lisääntymiseen. Teknologia ei voi korvata ihmiskontakteja. Lääkkeiden ottamisesta muistuttava koje ei estä kotiinsa juuttunutta vanhusta vajoamasta masennukseen. Mikäli tulevasta työvoimapulasta ollaan huolissaan, olisi varmaankin syytä olla huolissaan myös työikäisten ja kasvavien nuorten työkyvystä. Huonosti hoidetut ja riittämättömät palvelut johtavat puutteelliseen työkykykyyn niin lyhyellä kuin pitkällä ajanjaksolla.

Mitä taas tulee esimerkiksi valtion tutkimus- ja tilastointilaitoksiin, henkilökunnan vähentäminen ja sitä kautta ”ydintehtäviin” keskittyminen johtaa tilanteeseen, jossa mitään uusia ajatuksia, eli uusliberalistien kovasti kaipaamia innovaatioita, ei ehditä kehittelemään ja synnyttämään. Tehostaminen tekee julkisen sektorin työntekijöistä robotteja, joilla ei ole ajattelun lisäksi aikaa kyseenalaistaa ja kritisoida. Aika hieno suunnitelma.

Tuottavuusohjelma ei ole mitenkään eettisesti perusteltavissa ja johtaa julkisen sektorin alkuperäisten tavoitteiden kannalta yhtä perversseihin lopputuloksiin, kuin Neuvostoliiton tuottavuusohjelmat aikanaan. Karja voidaan teurastaa kerralla, mutta se näyttää tilastoissa hienolta vain nälänhätään asti.

Kiitokset ja pika-analyysi

499 ääntä (tarkastuslaskennassa 11 lisää) tuli ja varavaltuutetun paikka. Olen hyvin iloinen tästä tuloksesta ja kiitän kaikkia minua äänestäneitä, kampanjatyöntekijöitä ja tukijoitani!

Puolueen alennustila puolestaan jatkuu, eikä siinä ole mitään uutta, yllättävää tai epäreilua.

Nuorena ja tuntemattomana ehdokkaana menestyin ensiyrittämällä hyvin - vaalivalvojaisten jälkeen tapaamieni puolueaktiivien mukaan yllättävän hyvin. Minulla oli puhtaasti vasemmistolainen agenda. Pidän saavuttamaani äänimäärää osoituksena siitä, että ihmiset haluavat SDP:ltä rehellisen vasemmistolaista sosialidemokratiaa. Eikä tämän pitäisi olla kovin yllättävää.

Ehkäpä puolueen olisi aika miettiä sitä keskustassa häärimistä uudelleen. Toivottavasti tämän jälkeen etsikkoaika voitaisiin päättää ja puolue palaisi vihdoin juurilleen.

Eräässä blogissa soimataan Erkki Tuomiojaa siitä, että hän kritisoi SDP:n unelmahöttöä vasta vaalien jälkeen eikä niitä ennen. Ikään kuin puoluetoimisto olisi tällaista kritiikkiä kuultuaan luopunut unelmakampanjastaan. Ei tietenkään olisi. Unelmakampanjastahan oltiin ylpeitä ja sen kritisoiminen herätti jo elokuussa voimakkaita tunnereaktioita.

Tämän puolueen toistuva ongelma on se, ettei se pysty ottamaan vastaan puolueen sisäistä kritiikkiä, vaikka kaikki tietävät että jotain on pielessä ja kannatus vain laskee. Tämän voi todeta vaikka lukemalla kyseisen unelmakampanjaa kritisoineen blogimerkinnän kommenttiosion.

Niin, ja kriitikoiden kritisoijille: puolueen sisäisessä oppositiossa istuminen ei johdu siitä, ettei muuta "osaisi". Se johtuu siitä, että puolueen ja sosialidemokratian välinen etäisyys on huolestuttavan iso ja oppostition mielestä tämän etäisyyden pitäisi kadota. Eli oppositiolla on näkemys, joka eroaa puolueen valtavirrasta. Jostain syystä nämä itsenäiset analyysit ja näkemyserot tulkitaan kyvyttömyydeksi tehdä mitään. Hmmm. Missä vika?

Tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen Helsingin puolesta

Kuntapolitiikan rajoitteet tulevat läheltä ja kaukaa

Ihmisten poliittinen aktiivisuus on jo pitkään ollut laihanlaista. Suurin osa suomalaisista ei osaa nimetä edes hallituspuolueita. Siksi voikin olla vaikea herättää keskustelua kunnallisvaalien alla muista kuin äänestäjän henkilökohtaisiksi kokemista aiheista erittäin konkreettisella tasolla. Esimerkiksi lähipäiväkodin säilyttäminen, terveyskeskusjonon lyhentäminen ja bussilipun hinnan puolittaminen ovat kouriintuntuvia tavoitteita. Näitä on toki tärkeä ajaa ja sitä itsekin teen. Vaalikampanjoinnin pitäisi kuitenkin olla myös aikaa, jolloin voitaisiin puhua niistä rakenteista, jotka mahdollistavat tai estävät näiden tavoitteiden toteutumisen. Tällaista keskustelua ei juuri käydä. Puhutaan unelmista, mutta ei uusliberalismista.

Entä jos ihmisille yrittäisi kertoa, että syy kuntien peruspalveluiden rapautumiseen on sellaisen politiikan tietoisessa harjoittamisessa, millä julkinen sektori on uhrattu markkinoiden vapauttamisen nimissä. Entäpä jos vielä yritettäisiin tehdä näkyväksi yhteys tämän ja maailmaa vavisuttavan finanssikriisin välillä? Voisiko jopa Yhdysvaltojen roskapankilla, Islannin pankkien konkursseilla ja terveyskeskusjonon pituudella olla jotain yhteyttä?

Suomen on vaikea enää harjoittaa kansallisvaltiokeskeistä politiikkaa, koska talouspolitiikka ei ole maan poliittisten päättäjien käsissä. Sama tekijä, mistä seuraa talouspolitiikan karkaaminen käsistä, on syynä myös kuntien palveluiden kyvyttömyyteen vastata kuntalaisten todellisiin tarpeisiin.

Uusliberalistinen politiikka tähtää markkinoiden vapauttamiseen kaikesta poliittisesta ohjauksesta. Tämä edellyttää sellaisten mekanismien poistamista, jotka rajoittavat pääoman vapaita liikkeitä. Mm. verotus ja työlainsäädäntö ovat tällaisia esteitä. Uusliberalistit legitimoivat tämän toiminnan lupaamalla lisää rahaa ja hyvinvointia kaikille. Todellisuudessa raha kasautuu pienen eliitin taskuihin.

Työlainsäädännön heikentymisen ja verotuksen kautta tapahtuvien tulonsiirtojen niukentamisen myötä suurin osa ihmisistä jää ilman kohtuullista korvausta työstään, pahimmillaan työttömiksi "tuotannollisista ja taloudellisista syistä" milloin vain ja tuolloin ilman riittävää työttömyysturvaa.

Valtion toimijuus on jo alisteista markkinoiden toimijuudelle. Hyvinvointivaltion purkaminen kokonaan olisi silti ollut liian hankalaa ja epäilemättä herättänyt kiihkeää vastarintaa. Uusliberalismi onkin ujuttautunut hyvinvointivaltioon salakavalasti tuomalla oman käsitteistönsä julkiselle sektorille ns. New Public Managementin myötä.

Uuden julkisjohtamisen opin tavoitteena on byrokratian vähentäminen ja tehokkuuden tavoittelu. Hokema on lyönyt itsensä niin hyvin läpi, että kuka tahansa uskoo varmaksi, että julkisen sektorin byrokratia on paha asia ja sitä on kevennettävä - täysin ilman minkäänlaista tilasto- tai tutkimustietoa aiheesta. Todellisuudessa tehokkuuden tavoittelu on johtanut kunnissa jatkuvaan aliresursointiin ja alibudjetointiin. Ja sitä myöten kasvavaan eriarvoisuuteen ja pahoinvointiin.

Mutta vaalikampanjoissa ei ole enää tapana pohtia ylärakenteita. Edes alkeellisella tasolla. Olin viime viikolla vaalipaneelissa, jossa yleisön edustaja kertoi tapahtumasta, jossa hän oli tullut syrjityksi seksuaalisen suuntautumisensa takia. Eräs panelisteista, nykyinen kaupunginvaltuutettu, pahoitteli tuota "valitettavaa yksittäistapausta". Yleisössä istunut mies jatkoi tarinaansa ja totesi, ettei kyse ollut yksittäistapauksesta vaan rakenteellisesta syrjinnästä. Tartuin tähän huomioon ja jatkoin puhumista rakenteista, kunnes em. valtuutettu kimmastui ja sähähti minulle "kyse ei ole mistään rakenteista, vaan yksittäisistä ihmisistä ja heidän yksittäisistä teoistaan".

Poliittinen keskustelu kaipaisi kipeästi ravistelua. Aina silloin kun esitetään eriarvoisuuden johtuvan "yksittäisistä" tapahtumista, on välttämätöntä esittää lisäkysymyksiä. Olisiko tosiaan vain sattumaa, että tietyn ryhmän edustajia säännönmukaisesti kohdellaan tietyllä tavalla? Onko hyvinvointivaltion purkaminen ollut vain sarja yksittäisiä leikkauksia, jotka ovat sattumalta seuranneet toisiaan? Entä voiko ihmisten toiminta ylipäätään olla vapaata kaikista ideologista ja sosiaalisista rakenteista? Tuskin.

Pikemminkin kyse on siitä, että nämä ideologiat ja rakenteet on häivytetty tietoisesti osaksi ihmisten arkitodellisuutta, jolloin niitä on vaikea nähdä. Tämän vuoksi tarvitaan jatkuvaa kriittistä oman toiminnan ja yhteiskunnan tarkastelua. Ja todellisen demokratian toteutuminen edellyttää kriittisyyttä niin äänestäjiltä, ehdokkailta kuin valituksi tulleilta päättäjiltäkin.

Tasa-arvoa, juhlia ja nuorten kohtaamisia

Tovereita matkalla Paasitorniin


Kuluva viikko oli täynnä hyviä tilaisuuksia, joihin kaikkiin ei ehtinyt paikalle. Vasemmistonaiset olivat järjestäneet norjalaisen feminismin grand old ladyn Berit Åsin Suomeen. Keskiviikkona olisi ollut Amnestyn järjestämä tilaisuus Helsingin palveluista ja naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Nämä jäivät harmittavasti väliin. Sen sijaan ehdin kyllä muutamaan muuhun tilaisuuteen, jotka antoivat ajattelemisen aihetta nekin.

Maanantaina Hanasaaressa järjestettiin Tavoitteena tasa-arvoinen päiväkoti -seminaari. Seminaarin tähtipuhujana oli ruotsalainen tasa-arvoisen varhaiskasvatuksen pioneeri Kajsa Wahlström. Hän on kehittänyt menestyksellisen tasa-arvopedagogiikan, joka leviää naapurimaassamme suurella suosiolla. Suomessa tilaisuus oli aiheesta ensimmäinen ja tuli ilmiselvästi tarpeeseen. Ilmoittautumisia tuli niin runsaasti, että tila piti vaihtaa alkuperäistä suurempaan.

Wahlströmin perusargumentti on se, että lapsia kasvatettaessa heitä ei tule ohjata käyttäytymään ahtaiden sukupuoliroolien mukaisesti, vaan päinvastoin: laajentaa sekä tyttöjen että poikien rooleja ja sallia heille osallistuminen toistensa monopolisoimille alueille. Näin heillä on myöhemmin elämässä mahdollisuus tehdä valintoja omista lähtökohdistaan, omien kykyjensä ja taipumustensa perusteella - ei rajoitettujen sukupuoliroolien perusteella.

Wahlström on havainnoinut lastentarhanopettajien työtä päiväkodeissa ottaen arkisia tilanteita nauhalle ja videolle. Kun pedagogit jälkeenpäin kuuntelivat tai katsoivat omaa toimintaansa nauhalta, he olivat kauhistuneita. Tiedostamattaan he kohtelivat tyttöjä ja poikia eri tavoin. Tämän jälkeen näissä päiväkodeissa päätettiin ryhtyä toimimaan toisin. Tulokset ovat olleet hyviä. Tavoitteena on siis tietoinen pyrkimys ulos ahtaista sukupuolirooleista, ja sitä kautta myönteisen itsetunnon luominen kaikille lapsille. Aiheesta voi lukea lisää täältä.

Yllä kuvatun ymmärtäminen on ollut ihmisille vaikeaa. Suurin harhaluulo tasa-arvoisesta varhaiskasvatuksesta on se, että päiväkoteihin tarvittaisiin lisää miespuolisia työntekijöitä tarjoamaan miehen mallia pienille pojille. Väärin. "Miehen" tai "naisen" malleja nimenomaan ei tarvita, mikäli halutaan edistää tasa-arvoa. Juuri näistä perinteisistä roolimalleista on pyrittävä eroon. Juuri sitä virheellistä käsitystä, että naiset tai miehet ovat biologisesti ja luonnostaan tietynlaisia, ei pidä vahvistaa. Sukupuoli määrittää ihmisten tekemisiä biologisesti hyvin vähän. Enemmän määrittävät esimerkiksi temperamentti tai terveydentila. Ja eniten määrittävät sosiaalisesti rakennetut naisen ja miehen kahleet.

Add men and stir -argumentti on muissakin yhteyksissä yleisesti käytetty arkijärjen luoma kammotus. Lisää miehiä sosiaalityöhön, peruskouluihin tai päiväkoteihin, ja ihmiset saavat tasa-arvoista kohtelua? Miten yksin miehen läsnäolo jo riittäisi tasa-arvon saavuttamiseen? Miltähän planeetalta tällaiset supersankarit ovat kotoisin?

Tasa-arvo ei etene askeltakaan sillä, että joka paikassa on yhtä paljon miehiä ja naisia. Tarvitaan asenteiden ja ajatusrakenteiden tiedostamista ja tietoista muuttamista. Siihen kykenevät kyllä sekä miehet että naiset. Mutta arkijärjen käyttö ei ole silloin sallittua. Tarvitaan kriittistä analyyttisyytta.

Kuten Wahlströmkin seminaarissaan totesi, päiväkodin työntekijöiden pitäisi edustaa ammattikuntaansa, ei sukupuoltaan. Hehän ovat työhönsä koulutettuja ammattilaisia, pedagogeja. On vähättelevää sanoa, ettei opettaja, sosiaalityöntekijä tai lastentarhanopettaja kykenisi kohtelemaan miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia, yhtä kunnioittavasti ja tasapuolisesti.

Tämä syytös muuten esitetään aina juuri naisia kohtaan - että ongelmana ovat ne naisvaltaisilla aloilla työskentelevät naiset, jotka sukupuolensa johdattamina työssään syrjivät miehiä. Mutta jos vain saataisiin pari miestä näihin hommiin, niin johan olisi ongelmat hoidettu. Olisikohan syytä miettiä millainen tiedostamaton asenne naisten ja miesten kykyjä kohtaan piilee tämän perustelun takana?

Ja jos todella uskotaan, että naiset ovat sukupuolensa vankeja, millä perusteella miehet eivät ole? Ai niin, mieshän ei ole sukupuoli vaan normi. Sitähän tässä ajetaan takaa, mikäli tämä ajatuspieru viedään loogiseen johtopäätökseensä. Mutta miesaktivistit tässä sahaavat omaa oksaansa. Miten miehiä voidaan syrjiä sukupuolen perusteella, mikäli heillä ei sellaista ole?

--

Ja samoja aiheita puitiin keskiviikkona Helsingin piirin ja Demarinaisten järjestämässä Klub Edistyksessä, joka pidettiin Bellyssa. Puhuin tilaisuudessa Saija Jokelan kanssa Osku Pajamäen haastateltavana siitä, onko sukupuolella väliä kunnallispolitiikassa. Ja onhan sillä, vielä. Tavoitteena olisi kuitenkin oltava, että jonain päivänä sukupuoli ei enää määritä ihmisen toimintamahdollisuuksia. Tämä edellyttää kokonaisvaltaista ajatusrakenteiden muutosta. En nyt raapusta tähän kokonaisvaltaista analyysia tilanpuutteen vuoksi. Sen sijaan suosittelen lukemaan lisää aiheesta Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan tasa-arvovaalit.fi -kampanjasivuilla. Se on hyvä alku.

--

Torstaina oli vuorossa Naisjärjestöt yhteistyössä - Kvinnoorganisationerna i Samarbete Nytkis ry:n 20-vuotisjuhlat Smolnassa. Nytkis perustettiin aikanaan valvomaan ja puolustamaan naisten oikeuksia. Järjestö muodostuu eduskuntapuolueiden naisjärjestöistä, Suomen naistutkimuksen seurasta, Naisjärjestöjen keskusliitosta ja Naisasialiitto Unionista. Ja hyvin paljon se on saanutkin aikaan.

Yksi juhlapuheista sisälsi kehoituksen, että naisten ei tulisi olla niin huolissaan miesten pärjäämisestä vaan antaa heidän järjestäytyä itse ajamaan tasa-arvoa. Tasa-arvo ei toteudu, ennen kuin myös miehet ryhtyvät sitä ajamaan. Juhlapuhuja oli puolittain oikeassa. On hyvin vaikea edetä mihinkään, mikäli vain osa ihmisistä pyrkii päämäärään, jota on lähtökohtaisestikin mahdotonta saavuttaa ilman kaikkien osanottoa.

En kuitenkaan usko, että pääsemme kovin pitkälle, mikäli miehet ja naiset jatkavat tasa-arvokysymysten käsittelyä omissa leireissään. Historiallisesti tämä on ollut perusteltua, mutta nyt on aika etsiä toisenlaisia lääkkeitä. Tasa-arvoa ajavalla kansalaisyhteiskunnan sektorilla tilanne on erittäin tulehtunut. Kaikenlaisia salaliittoteorioita ja vihanpitoa esiintyy puolin ja toisin. Tämä ei vie meitä lähemmäs päämäärää.

Toisen sukupuolen kohtaaman syrjinnän ja sorron mitätöinti on lapsellista nokittelua, mikä vain syventää kuilua. Feministien leimaaminen verenhimoisiksi miestenvihaajiksi ei kyllä kannusta feministejä lähestymään miesaktivisteja. Mutta joku keskusteluyhteys pitäisi saada rakennettua. Olen pohtinut tätä vastakkainasettelua uusimmassa Dooriksessa (s.17), joka löytyy täältä.

Jos jollain on hyviä ideoita, miten tästä asemasodasta päästään rakentaviin ratkaisuihin, kertokaa. Jos nimimerkilliset katkeroituneet naistenvihaajat ajattelivat vielä tulla syyttämään minua ja feministejä kaikista miesten ongelmista ja maailman pahuudesta, jättäkää väliin. Olette väärillä jäljillä. Mustaa vihaa ja katkeruutta kannattaa purkaa terapiassa, mutta minulla ei ole siihen koulutusta.

--

Eilen juhlittiin Paasitornin sataa vuotta Kaupunginteatterissa ja itse juhlarakennuksessa. Kjell Westön kirjan näyttämösovitus "Missä kuljimme kerran" oli väsyttävän uskollinen alkuperäisteokselle. Kirjan tapahtumat käytiin läpi hengästyttävällä tahdilla juosten kohtauksesta toiseen. Henkilöhahmot jäivät pinnallisiksi eikä ihmiskohtaloista ehtinyt siten liikuttua. Harmi. Pystyisiköhän valtuustossa vaikuttamaan Kaupunginteatterin ohjelmatarjontaan? Viime vuosina kaikki katsomisen arvoinen on esitetty pienissä teattereissa lukuun ottamatta paria klassikkoteosten rohkeaa uutta tulkintaa Kansallisessa. Voisi Kaupunginteatteri ottaa mallia lahden takaa.

Paasitornista siirryttiin nuorille äänestäjille järjestettyihin Ketä kiinnostaa -bileisiin Virgin Oiliin. Viikolla julkaistujen uutisten perusteella suurin osa suomalaisista ei tiedä, mitkä puolueet ovat hallituksessa. En odottanut, että nämä nuoret olisivat juurikaan sen kiinnostuneempia politiikasta saati minun ajatuksistani. Olin väärässä. En ollut ennen eilisiltaa vielä kertaakaan joutunut vastaamaan kysymyksiin jakaessani vaaliesitteitä. Ja näiltä nuorilta tuli tiukkoja kysymyksiä. Ihan oikeaa poliittista keskustelua! Olen vilpittömän iloinen, että lähdin baariin ja todistin omat ennakkoluuloni vääriksi. Luullakseni onnistuin myös muuttamaan muutaman ennakkoluuloja demareista. Tai pikemminkin laajentamaan demarin käsitettä.

Ennakkokäsityksistä oikeaksi puolestaan osoittautui se, ettei ole helppoa olla ehdolla SDP:n listalla. Demarit ovat nyt niin out, ettei tämä tosiaan jäänyt kenellekään epäselväksi.

Veronkevennysten vaatiminen vastuutonta

Hesarin mielipideosastolla esitettiin vaatimus kunnallisveron laskemisesta. Tässä on kirjoittamani vastine, joka julkaistiin Hesarissa 21.9.

Helsingin verotusta ei voida keventää

Mika Rossi (HS 16.9.) esitti vaatimuksen siitä, että ”suuren keskituloisten helsinkiläisten enemmistön taloudellisesta liikkumatilasta on huolehdittava” kunnallisveroa alentamalla. Palvelut on hänen mielestään järjestetty Helsingissä niin hyvin, että olisi perheiden edun mukaista keventää verotusta prosentin verran.

Mihinkähän tietoon Rossin näkemykset Helsingin palveluiden tilasta perustuvat? On yleisesti tiedossa, että erityisesti terveyspalvelut eivät kykene vastaamaan ihmisten tarpeisiin. Terveyskeskuksista lääkärin aikaa joutuu odottamaan yli kuukauden. Mielenterveyspalveluissa jonot ovat jopa puoli vuotta. Kaupungin vuokra- asunnon saa joka kymmenes hakijoista. Vanhusten asumispalvelupaikoista on niin suuri puute, että vain huonokuntoisimmat saavat paikan. Rossi on väärässä, kun hän toteaa ettei kilpailukyvyn vaalimisen perusasioista ole pidetty huolta. Kyllä on. Huono-osaiset on laitettu kilpailemaan: kuka on lähimpänä romahduspistettä, saa ajanvarauksen tai hoitopaikan.

Rossin todellisuudessa olisi oikeudenmukaista laskea verotusta näinkin huolestuttavassa tilanteessa. Samassa todellisuudessa kahden palkansaajan perhe ostaa säästetyillä veroeuroillaan 1440 euron pesukoneen.

Tämä todellisuus ei kuitenkaan vastaa suurimman osan helsinkiläisten todellisuutta. Helsinki on yksinäisten kaupunki, johon on kertynyt tilastollisesti suhteellisen paljon sosiaalisia ongelmia. Niiden hoitaminen on yhteinen velvollisuus ja se vaatii yhteisiä verotuloja.

Raakaa todellisuutta

Nuorten pahoinvoinnilta ei voi enää sulkea silmiä. Suomessa on tapahtunut vuoden sisällä jo kaksi eurooppalaisittain ennen näkemätöntä koulusurmaa. Yksistään viime kesän aikana useampi nuori sai surmansa ikätoverin kädestä tai oman käden kautta.


Jokaisen veriteon jälkeen mielipideosastoilla ryhdytään taivastelemaan, miksei nuorten hätään ole puututtu ajoissa. Kun on kulunut riittävästi aikaa, ollaan taas ajamassa veronalennuksia. Kokonaisuuden hahmottaminen osoittautuu vaikeaksi, kun viihteellistynyt media keskittyy mässäilemään skandaaleilla ja tragedioilla ja omat ajatukset heiluvat tuulen mukana.

Eduskunnassa pohdittiin jo vuosi sitten lokakuussa nuorten pärjäämistä kouluissa. Tuolloin lasten- ja nuortenpsykiatri Veli-Matti Tainion viesti oli selvä: jopa viidennes nuorista kärsii mielenterveyshäiriöistä. Tytöt ja pojat kärsivät eri tavoin: tytöt ovat poikia useammin masentuneita tai heillä on syömishäiriö, pojilla puolestaan esiintyy enemmän päihteiden ongelmakäyttöä ja sopeutumishäiriöitä. Vain puolet näistä nuorista on palveluiden piirissä.

Lapsiasiainvaltuutettu on jo aiemmin teroittanut, että erityisopetuksessa olevien lasten määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa kaikilla luokka-asteilla. Lamavuosien jälkeen sekä psykiatrista hoitoa tarvitsevien että lastensuojelun asiakkaiden määrä on noussut jyrkästi. Tilastoista käy ilmi, että 15-29 -vuotiaiden nuorten miesten kuolemista neljännes on itsemurhia.

Tämä tieto ei kuitenkaan saa pysähtymään. Veronalennuksia kannatetaan ja omaa etua ajetaan aina niin kauan, kunnes pahoinvointi on kanavoitunut silmittömäksi väkivallaksi. Tässä kohtaa on todettava, että tehdään suuri virhe, jos tyydytään helppoihin vastauksiin ja ulkoistetaan tapahtunut yhteiskunnan marginaaliin, poikkeusyksilön päähänpistoksi.

On hyväksyttävä se pelottava ja järkyttävä tosiasia, että suuri osa vastaantulijoista, naapureista ja kavereista voi huonosti. Ja suurin osa heistä ei saa apua silloin, kun he sitä tarvitsisivat. Helsingissä jono mielenterveyspalveluihin on puoli vuotta. Siis puoli VUOTTA. Ei auta, että akuuttiin hoitoon pääsee suljetulle osastolle silloin kun on jo kilahtanut. Täytyyhän ihmisten hätään voida vastata ajoissa – ennen kuin joku on jo tapettu tai ainakin yritetty.

Stakesin tutkija Minna Salmi luettelee useita syitä siihen, miksi lasten ja nuorten pahoinvointi on lisääntynyt viime vuosina. Työelämän kiristyminen on vähentänyt perheiden yhteistä aikaa. Lamavuosista lähtien lapsiperheiden köyhyys on kasvanut. Lama on syynä myös siihen, että julkisia palveluita on leikattu ja murennettu. Onko tiedossa yhtäkään julkista palvelua, jossa tehostamisen ja säästöjen myötä henkilökuntaa olisi riittävästi?

Päiväkotien ja koulujen ryhmäkokoja on kasvatettu. Opettajat eivät ehdi oppia tuntemaan lapsia edes nimeltä. Oppilashuollon resurssit on typistetty siten, ettei kouluissa ole enää täysipäiväistä terveydenhoitajaa, saati sitten koulukuraattoria tai koulupsykologia.

Kenen puoleen lapsi voisi hädässään edes kääntyä? Aikaa lapsen kohtaamiseen ei ole koulussa eikä kotona. Mikäli ongelma havaitaankin, lasta ei saada hoitoon vaan hän pääsee jonoon. Ja jonoonkaan ei muuten ihan kaikkia oteta.

Järkyttävien tragedioidenkin kohdalla on muistettava, että ne ovat jäävuoren huippu. Pinnan alla on suurin osa massasta. Tavallisena arkipäivänäkin suuri osa koulumatkallaan ohikävelevistä nuorista voi huonosti. Jotta hätään voidaan vastata, taivastelu on muutettava teoiksi. Hoitojonojen purku, ryhmäkokojen pienentäminen ja henkilökunnan lisääminen vaativat puhdasta rahaa.

Viimeistään nyt on nähtävä, ettei tuottavuus- ja tehostamisohjelmilla saada aikaan mitään vaalimisen arvoista. Tapauksesta HUS huomataan, etteivät mitkään päätöksen ole koskaan peruuttamattomia. Uskallettiin katsoa totuutta silmästä silmään ja todeta, että me on mokattu. Ja sitten vaihdettiin suuntaa.