Kameleontti jatkaa liikehdintää

Kesäkuun puoluekokouksen jälkeen kirjasin katkeria mietteitä SDP:n lavastetusta uudistumisesta ja puolueen kyvyttömyydestä vastata kovan kapitalismin asettamiin haasteisiin. Kesä on ohi ja on aika tehdä tilannekatsaus.

SDP:stä on nyt sitten näemmä tehty pysyvästi uusi - lisäämällä puolueen nimen eteen sana uusi. Tätä toistetaan tunnollisesti haastatteluista ja paneelikeskusteluista toiseen. Puoluejohto ei ole kuitenkaan jättänyt uuden SDP:n projektia tähän. Nyt on lähdetty kunnallisvaaleja kohti vielä nerokkaammalla idealla: unelmakiertue on käynnistetty.

SDP on painanut pikkuisen läpyskän, jonka kannessa lukee ”Pieni kirja suurista unelmista”. Puolueen puheenjohtajalle voi lähettää lehtimainoksissa mainittuun numeroon tekstiviestin, johon voi kirjata oman unelmansa. Hienoa. 160 merkkiin mahtuu mainiosti hyvinvointivaltio.

Itse en tosin aio sellaista viestiä lähettää. Minä en nimittäin luokittele hyvinvointia unelmaksi, vaan perusoikeudeksi. Tämän pitäisi sosialidemokraattiselle puolueelle olla itsestään selvää. Mutta jälleen kerran: eipä tunnu olevan.

Miten Urpilaisen kovasti mainostama johtava arvopuolue voi olla niin vailla omia näkemyksiä yhteiskunnan tilasta, epäkohdista, pahoinvoinnin syistä ja ratkaisuista niihin puuttumiseksi, että pitää erikseen lähteä kysymään kadulta missä mättää ja mitä tehtäis.

Toinen ongelma on edelleen se, että kaikkien unelmia ei voida toteuttaa. Yhteinen etu ja oman edun tavoittelu eivät ole sovitettavissa, ellei kaikilla sattuisi olemaan se sama unelma kaikkien maailman ihmisten kesken tasan jaetuista resursseista. Ja mehän tiedämme, etteivät asiat näin onnellisesti ole.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että pyritään edistämään kommunikatiivista demokratiaa. Mutta pieni kirja suurista unelmista ja tekstiviesti kännykkään ovat perin heppoisia tapoja edistää demokratian ja kollektiivisen hyvinvoinnin kaltaisia jaloja päämääriä.

Uutta julkisjohtamista vanhuspalveluissa: rahat ja henki

Tämän päivän Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla oli kauhutarina espoolaisesta palvelutalosta. Vuosien varrella palvelutalon asukkaita on kiusattu, kohdeltu kaltoin, jätetty heitteille ja käytetty hyväksi sekä taloudellisesti että seksuaalisesti. Jutussa kerrotut tapaukset ovat niin outoja, ettei niitä tahtoisi todeksi uskoa. Monen on helppo viitata tarinoille kintaalla sillä perusteella, että kertojat ovat ikäihmisiä - vanhoja höppänöitä, joiden muisti pettää tai parkinsonin tauti vaivaa.

Juuri palvelutalojen ja muiden vanhuspalveluiden asiakaskunnan haavoittuvuus iän karttumisen, toimintakyvyn alentumisen ja sairauksien seurauksena olisi syytä muistaa mietittäessä hyvinvointivaltion purkamisprojektin etenemistä. Ja kaikkihan näistä vanhuksista haluavat omien sanojensa mukaan huolta pitää. Mutta hesarin juttu on traagisen osuva esimerkki siitä, miten tekopyhää on puhua apuatarvitsevien puolesta, jos agendalla ei samalla ole kaikkinainen uusliberalismin vastustaminen.

Uusi julkisjohtamisen oppi eli New Public Management kehitettiin USAssa 1970-luvulla ja sitä on ryhdytty soveltamaan Suomessa etenkin laman myötä. Tavoitteena oli "tehostaa" julkisen sektorin toimintaa yksityistämällä mm. sosiaali- ja terveyspalveluita. Sokeat uusliberalismin palvojat uskovat, että näin on säästetty ja tullaan säästämään kustannuksissa. Valitettavasti julkisten palvelujen tuottaminen markkinalogiikalla säästää rahaa vain, jos tarkastellaan tilannetta sopivan kapeakatseisesti esimerkiksi kunnan budjetista sosiaali- ja terveysmenojen kohdalta ja näillä aloilla työskentelevien kunnan työntekijöiden irtisanomisista aiheutuvina säästöinä. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus.

Sosiaali- ja terveyspalveluihin sovellettuna markkinalogiikka ei toimi. Jos sama määrä ihmisiä, sairauksia ja hoivaa yritetään hoitaa pienemmällä budjetilla, se tarkoittaa yhtä kuin huonompaa hoitoa. Huonompi hoito tarkoittaa yhtä kuin vähemmän tehtäviin koulutettua henkilökuntaa, enemmän potilaita/asiakkaita/asukkaita per työntekijä, vähemmän huomiota/huolenpitoa/tukea/apua/kuulemista/turvaa per avuntarvitsija ja järkyttäviä laiminlyöntejä palvelun tasoa, asiakkaan tarpeita, ihmisarvoista kohtelua ja oikeusturvaa ajatellen. On suorastaan härskiä, että Raimo Sailaksen kaltaiset asiantuntijoiksi uskotut auktoriteetit ja heidän ihailijansa pokkana muuta väittävät. Ihmisten tarpeisiin vastaamista ei voi tehostaa samalla logiikalla kuin maanviljelyä tai tehdastuotantoa.

Huonosti hoidetut sosiaali- ja terveyspalvelut aiheuttavat lopulta paljon enemmän kustannuksia kuin aiemmin tarjotut laadukkaat julkiset palvelut. Kun resursseja ei ole enää sosiaaliongelmien tai sairauksien ennaltaehkäisyyn ja varhaiseen puuttumiseen, ongelmien hoito niiden edettyä pitkälle on itse asiassa paljon työläämpää (jos tämä nyt voi tulla kenellekään suurena yllätyksenä). Sekä fyysisellä että henkisellä pahoinvoinnilla on lukuisia kerrannaisvaikutuksia useille elämän alueille. Puutteellisesti hoidettu, alunperin pieni ongelma voi muutaman vuoden kuluttua olla kehittynyt moninkertaiseksi ja on tuolloin jo kallis ja hidas hoitaa.

Toinen yksityistämisen ongelma on palveluiden laadun valvonnan ja epäkohtiin puuttumisen vaikeus. Konkreettisia esimerkkejä voi siis lukea hesarista. Espoolaisen Merikartanon tapaus on toki poikkeuksellinen, mutta tuskin ainutkertainen. Merikartanon toiminnasta on tehty lukuisia valituksia, rikosilmoituksia ja kanteluja läähinhallitukseen ja työsuojelupiiriin. Lääninhallituksen teettämien tarkastusten mukaan palvelutalosta oli kadonnut lääkkeitä, lääkkeiden jaossa oli virheitä, henkilökunta oli ollut epäpätevää, henkilökuntaa oli ollut liian vähän, toiminnanjohtajan käytös oli hyökkäävää ja epäasiallista. Ja tätä kaikkea on jatkunut vuosia. Miksi tähän ei ole puututtu?

Espoon sosiaali- ja terveysosaston vanhusten palvelujen johtaja kertoo HS:ssä, että kaupunki seuraa vain niitä yksiköitä, joista se saa ostopalvelua. Merikartano on suurimmaksi osaksi yksityinen palvelu, jota kaupunki ei voi valvoa. Ostopalveluyksikköjäkään ei seurata säännöllisesti, vain silloin jos jotain ilmenee. Ja tällöin asia käsitellään lääninhallituksessa, joka voi korkeintaan antaa huomautuksen. Etelä-Suomen lääninhallituksen sosiaalihuollon tulosjohtaja puolestaan toteaa, että yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annettu laki on vanhentunut ja huonosti toimivaa yksikköä on erittäin vaikea saada lopettamaan toimintaansa.

Että mitä vikaa siinä New Public Managementissa ja uusliberalismissa olikaan?

Kuva HS.

Kuntatyönantajan toiminta ristiriidassa STM:n ja Kuntaliiton suositusten kanssa

Demareiden äänenkannattaja Uutispäivä Demari onnistui kerrankin tekemään hyvää journalismia. Kiitos kuuluu asiansa tuntevalle toimittajalle, joka paljasti kuntatyönantajan järjettömän käytännön työntekijän kohdattua väkivaltaa työajan ulkopuolella. Juttu ilmestyi Demarissa jo kolme viikkoa sitten. Hesari mainitsi asiasta viitaten Demariin, muttei halunnut jatkaa keskustelua. Kun ei mielipideosastolle mahtunut, käsittelen kuntatyönantajan kohtuutonta toimintaa täällä.

Kunta-alan työehtosopimukseen kirjattiin viime syksyn neuvotteluissa seuraavaa: työnantaja ei maksa palkkaa, jos sairasloman syy on pahoinpitely. Aiemmin työnantaja maksoi palkan ja peri kustannukset vahingontekijältä. Kuntatyönantaja koki tilanteen kuitenkin epäoikeudenmukaiseksi, koska tietyissä väkivaltarikoksissa uhrit eivät vieneetkään asiaa oikeuteen ja työnantaja jäi ilman korvauksia. Nämä ns. "tietyt tapaukset" olivat perheväkivaltaa.

Väestöliiton Kotirauhaa-kampanjan työntekijät (HS 29.6.) ilmaisivat uutisen jälkeen huolensa HS:n mielipideosastolla vaikeassa tilanteessa olevan lähisuhde- tai perheväkivallan uhrin toimeentulosta. Pahoinpidellyn pitäisi fyysisistä ja henkisistä vammoistaan huolimatta jaksaa hakea sairauspäivärahaa Kelalta kahden viikon karenssilla - mikä tarkoittaa samalla, että osa joutuu lisäksi hakemaan kunnalta toimeentulotukea odotellessaan oikeuttaan sairauspäivärahaan.

Ongelma on kuitenkin vielä taloudellista toimeentuloa monisyisempi. Kunnilla on velvollisuus sekä puuttua että pyrkiä vähentämään lähisuhdeväkivaltaa. Viimeksi toukokuussa STM ja Suomen Kuntaliitto yhdessä julkaisivat kunnille suunnatut lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisyn suositukset, joissa korostetaan väkivaltaan puuttumisen merkitystä. Kunnan toiminta työnantajana sotii tätä periaatetta vastaan räikeästi.

Jo ennestään on tiedossa, ettei läheisen tekemää väkivaltaa oteta viranomaisten tapaamisella puheeksi. Työntekijät ottavat asian harvoin oma-aloitteisesti esille joko ammattitaidon puutteesta tai asenteellisuuttaan ("riitely kuuluu perhe-elämään"). Myös väkivallan uhrit vaikenevat kokiessaan häpeää ja syyllisyyttä. Kunta-alan työehtosopimus pahentaa tilannetta entisestään.

Kyselytutkimuksen mukaan jopa kolmas osa väkivaltaa kokeneista naisista ei ole hakenut apua mistään. Apua hakeneet ovat kääntyneet tavallisimmin poliisin ohella juuri terveyskeskuksen puoleen. Kun väkivallasta kertomisesta voi seurata merkittäviäkin taloudellisia vaikeuksia, yhä harvempi haluaa puhua tilanteestaan lääkärille ja väittää vammojen syntyneen muun kuin pahoinpitelyn seurauksena. Avun hakijaa ei siten osata ohjata palveluiden piiriin.

Tilanne on ongelmallinen myös uhrin oikeusturvan kannalta myöhempiä oikeustoimia kuten rikosprosessia tai lähestymiskiellon hakemista ajatellen, joissa lääkärintodistus tarvittaisiin todistusaineistoksi.

Kunta-alan työehtosopimuksen pykälä, jonka tarkoitus oli jälleen kerran säästää, on säästämisyrityksessään jälleen kerran perverssi. Ensinnäkin kunta näin laiminlyö velvollisuutensa puuttua lähisuhde- ja perheväkivaltaan jättämällä uhrin vaille tukea, tekemällä avun hakemisesta entistä vaikeampaa ja vaikeuttamalla uhrin tilannetta laittamalla hänet juoksemaan toimentulonsa perässä. Tällaista kyykytystä perustellaan työnantajakustannusten säästämisellä.

Valitettavasti laskukaavasta unohtuivat muut väkivallasta aiheutuvat kustannukset, joita uusi käytäntö vain lisää. Kun väkivaltaan ei puututa ajoissa, kuntien sosiaali- ja terveystoimelle väkivallasta aiheutuneet kustannukset nimenomaan vain kasvavat. Perhe- ja lähisuhdeväkivallalla on taipumus ajan mittaan vain pahentua. Pahoinpitely muuttuu entistä raaemmaksi ja toistuu yhä tiheämmin. Apua olisi tarjolla sekä tekijälle että väkivaltaa kokeneelle, mutta avun hakeminen useimmiten edellyttää, että joku puuttuu tilanteeseen. Mitä pidempään väkivaltainen suhde on kestänyt, sitä pidempään tarvitaan hoitoa. Ja mitä pidempiä hoitojaksoja terveydenhuollon, mielenterveyspalveluiden, lastensuojelun tai aikuissosiaalityön piirissä, sitä enemmän kustannuksia. Jännä, ettei tämä tullut mieleen.

Kunta säästää kustannuksissa samalla logiikalla, kuin hölmöläiset pidentävät peittoa. Leikataan pääpuolesta ja ommellaan toiseen päähän varpaiden lämmikkeeksi. Valitettavasti inhimillinen kärsimys on kansantarinoita karumpaa. Kun nostetaan kynnystä avun hakemiseen, kaikki osalliset lapsia myöten jäävät sinnittelemään väkivaltaiseen kotiin vielä pidempään.

Ottaen huomioon, että kuntien työntekijöistä suurin osa (80 %) on nimenomaan naisia, kyse on merkittävästä takaiskusta erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiselle työlle. Tämä todettakoon päivänä, jolloin YK:n naisten syrjinnän vastainen komitea on ehdottanut Suomelle pääministerivetoisen työryhmän perustamista naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi. Siis Suomessa. Sekin on aika perverssiä, että tilanteemme huolettaa enemmän kaukana New Yorkissa kuin paikallistasolla.

Miesasiamiehistä, feminismistä ja hiekkalaatikosta

Näin juhannuksen kunniaksi oli sitten kuitenkin pakko vielä palata tähän aiheeseen. Olen saanut runsaasti kommentteja kirjoitukseeni "uudesta" miesliikkeestä. En ole julkaissut yhtäkään. Minua on syytetty sensuurista. Nähdäkseni olen kuitenkin vain valinnut pienemmän pahan.

Olin ajatellut, että tätä feministien syyllistämiskeskustelua en jaksa enää jatkaa. Kaikkia taisteluita ei ole järkevää käydä. Feministejä miestenvihaajiksi, väkivaltaisiksi ja yksipuolisiksi naisten suosijiksi nimittävä joukkio lähettelee sellaisia tunnepohjaisia, epäanalyyttisia ja älyllisesti epärehellisiä viestejä, ettei niiden pohjalta voi käydä keskustelua. Mikäli keskustelun ongelmia tai yhteiskunnallisia epäkohtia yrittääkin analysoida ja purkaa, saa vastineeksi kommentin, jonka sisältö on pitkälti tätä: "itse olette väärässä, itse olette väkivaltaisia, itse olette syrjimässä toista sukupuolta." Eihän tämä ole mitään keskustelua. Tämä on yhtä epäkypsää, kuin viisivuotiaiden tappelu hiekkalaatikolla.

Kriittinen ajattelu on kaiken lähtökohta. Julkaisematta jääneet kommentit eivät kuitenkaan ole edustaneet tätä. Muutamat asialliset kommentit olen jättänyt tasapuolisuuden nimissä julkaisematta. Ajattelin, että valikoiva julkaiseminen suututtaisi riidanhaastajat entisestään. Yritin tyrehdyttää keskustelun kokonaan. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Tietyt nimimerkit kirjoittavat tusinoittain kaikenlaisia vihanpurkauksia ja osa lähes päivittäin. Minun blogini ei ole ainoa tällaisten purkausten kohde. On pakko kysyä, eikö näillä ihmisillä ole muuta elämää? Mikäli he käyvät töissä, tietääköhän heidän työnantajansa kuinka monta tuntia he käyttävät henkilökohtaisten patoutumiensa purkamiseen päivittäisestä työajastaan?

Jyväskyläläinen Henry Laasanen kirjoitti tämän päivän Helsingin Sanomien mielipidesivuilla tasa-arvopolitiikasta. Hänen mukaansa tasa-arvotutkimuksen ongelmana on, että se on feministisen ideologian hallussa ja tällöin miesten ongelman jäävät huomioimatta. Toisekseen Laasanen väittää, ettei tasa-arvoinstituutioissa ole "miesasiamiesnäkökulman" edustusta.

Tässä nähdään "uudeksi" miesliikkeeksi kutsutun ryhmän harjoittaman keskustelun ongelmat. Esitetään syytöksiä, jotka perustuvat ehkäpä tunnepohjaiseen kokemukseen, mutta eivät faktoihin ja jotka eivät yleisesti ottaen pidä paikkaansa.

Feministinen tutkimus, joka useimmissa maissa kulkee nimellä gender(sukupuoli) -tutkimus ei ole pyhitetty naisten tutkimiselle. Feministisen tutkimuksen idea on tehdä sukupuoli näkyväksi sekä kyseenalaistaa vallitsevia valtarakenteita ja itsestäänselvyyksiä. Feministinen tutkimus tarkastelee sukupuolen ja sukupuolten välisten suhteiden roolia yhteiskunnan, kulttuurin ja historian muotoutumisessa. Suomessa käytetään tästä termiä naistutkimus, koska meillä ei ole muiden kielien tapaan omaa sanaa gender-käsitteelle. Sääli, sillä termi on harhaanjohtava. Naistutkimuksen lajeja ovat mm. kriittinen miestutkimus ja queer-tutkimus.

Mikäli tasa-arvotutkimus - millä Laasanen ilmeisesti viittaa tutkimukseen, jossa tarkastellaan erilaisia yhteiskunnallisia epäkohtia sukupuolinäkökulmasta - on feministisen ideologian lävistämä, tämän ei pitäisi olla ongelma. Tästä ei nimittäin loogisesti voi seurata, että kyseisessä tutkimuksessa toinen sukupuoli jätettäisiin käsittelemättä. Feministinen tutkimus on lähtökohtaisesti juuri sukupuolta ja sukupuolten välisiä suhteita tarkastelevaa tutkimusta.

Eri asia on, millaista tasa-arvopolitiikkaa harjoitetaan. Miten tutkimustulokset käännetään poliittisiksi tavoitteiksi? Ja huom. Politiikka on siis politiikkaa, ei tieteellistä tutkimusta. Tämä näyttää menevän monilla sekaisin.

Tutkimuksen ja politiikan välisenä toimijana on jo vuodesta 1972 ollut mm. Tasa-arvoasiain neuvottelukunta eli Laasasen mainitsema TANE. Neuvottelukunnalla on ollut miesjaosto yli 20 vuotta. Miesjaostossa on edustettuna useita eri järjestöjä, myös miesasiamiehiä.

Miesnäkökulma on epäilemättä saanut vähemmän sijaa tasa-arvopolitiikassa, koska miehen ymmärtäminen sukupuoleksi on verrattain uusi ilmiö. Aiemminhan mies oli normi, josta nainen poikkesi sukupuolittuneena olentona. Ei siis ihme, että mieheyttä on ryhdytty pohtimaan poliittisestikin vasta hiljan.

Tasa-arvopolitiikan tavoitteena on pyrkiä tasa-arvoon: miesten ja naisten yhtäläisiin mahdollisuuksiin ja hyvinvointiin. Koska naisten sorto on historiallisesti ja kulttuurisesti legitimoitu lain kirjaimenkin tasolla lähes koko länsimaisen sivistyksen elinajan, on luonnollista että konkreettiset edistysaskelet molempien sukupuolten välisen tasa-arvon saavuttamiseksi ovat tarkoittaneet juuri naisia kahlinneiden järjestelmien purkamista. Tästä naiserityisyys. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö miehet kokisi sortoa ja etteikö siitä olisi syytä keskustella ja siihen puuttua. Tietenkin on syytä. Ja tähän feminismikin tähtää. Molempien sukupuolten välisen tasa-arvon tavoitteluun.

Mikäli yksittäiset ihmiset esittävät tästä poikkeavia näkemyksiä, niitä ei pidä yleistää koskemaan koko feminististä liikettä tai tieteenalaa. Enhän minäkään yleistä näiden muutaman, nimettömänä esiintyvän ahkeran kommentaattorin epäasiallisia näkemyksiä koskemaan koko miesliikettä. Tiedän, että miesliikkeen ja kriittisen miestutkimuksen piirissä on paljon älykkäitä, analyyttisia ja ahkerasti sukupuolten tasa-arvoa edistämään pyrkineitä ja pyrkiviä miehiä.

Siispä: olen feministi enkä vihaa miehiä. Ja summa summarum: feminismi ajaa sukupuolten välistä tasa-arvoa, ei naisten ylivaltaa.

Jumankekka, uskokaa jo. Minä en enää jaksa jauhaa tätä yhtä ja samaa.

Ps. Analyyttista ja rakentavaa keskustelua yhteiskunnan epäkohdista olen valmis käymään. Epäanalyyttisia, nimettömiä ja aggressiivisia kommentteja tästä aiheesta en jatkossakaan aio julkaista. Ja pahoitteluni niille, joiden asialliset kommentit olen sensuroinut tästä aiheesta aiemmin tasapuolisuuden nimissä.

"Uusi" SDP - kameleontti keskustassa

SDP:n historialliseksi julistettu puoluekokous päättyi eilen Hämeenlinnassa. Meistä tuli johtava tulevaisuuspuolue, kokoava arvopuolue ja avoin kansanliike kerta rysäyksellä. Näin meille on kerrottu. Sivua on käännetty, historian lehdet havisseet ja rohkeita valintoja tehty. Tällaisia kliseitä on kuultu kuluneen kevään puheenjohtajakamppailussa ja Hämeenlinnan verkatehtaalla ne tuntuivat edelleen olevan ehtymätön luonnonvara. Mutta se uusi SDP? Jalostuiko tästä ajatushötöstä mitään todelliseen muutokseen johtavaa liikettä? Pelkään pahoin, että vastaus on ei.

Raikas tuulahdus Jutta Urpilainen valittiin perjantaina SDP:n johtoon. Kevään aikana puheenjohtajakampanja kävi tyhjäkäyntiä. Kokouksessa sitten kokemus leimattiin ummehtuneisuudeksi, kriittinen analyyttisyys ikäväksi negatiivisuudeksi ja ikä esteeksi. Sisällöistä viis, nuoruus ja naiseus olivat nyt päivän sana. SDP puettiin iloisilla ja valoisilla sloganeilla ja nyt odotetaan kansan hurraavan keisarinnan uusille vaatteille. Vaan missä ovat aatteet?

Olen jo aiemmissa yhteyksissä kritisoinut koko puheenjohtajavaihdoksen lähtökohtaa. Puhutaan uudistumisesta, mutta se jätetään täysin pinnalliselle tasolle. Puhutaan tasa-arvosta, ja senkin uskotaan toteutuvan niinkin helposti kuin vaihtamalla puheenjohtajan sukupuoli. Millaista älyllistä ja poliittista epärehellisyyttä ja yksinkertaisuutta!

Todellinen uudistuminen edellyttää sitä paljon paheksuttua, ikävän negatiivista, kriittistä analyysia yhteiskunnan ja demokratian tilasta. Ilman ymmärrystä niistä reunaehdoista, jotka rajoittavat kansallisvaltiokeskeistä päätöksentekoa globaalissa finanssikapitalismissa, on aivan yhden tekevää, miten kauniisti puhutaan puolueen arvoista tai ihmisen kokoisen politiikan tekemisestä.

Puheenjohtajakiertueella ja puoluekokouksessa puhuttiin niin paljon hyvinvointivaltion vaalimisesta ja köyhien, koulupudokkaiden, vanhuksien, lapsiperheiden, asunnottomien tai muiden huono-osaisten huolehtimisesta, ettei kuuro ja sokea Reettakaan olisi voinut olla ymmärtämättä, että kaikilla demareilla on hyvä tahto. Juhlapuheet eivät kuitenkaan riitä, jollei markkinoiden ehdoilla toimimiselle tehdä loppua. Ja miten tämä tehdään? Siihen olisi tarvittu syvällistä ymmärrystä, kokemusta ja poliittista vahvuutta. Iskulauseet eivät kovaa kapitalismia vastaan auta.

Ei auta sekään, että hylätään kriittisyys ja muututaan iloiseksi kyllä-puolueeksi, jotta kansa ostaa meidän brändimme helpommin. Mitä me niillä äänillä sitten teemme? Ainakaan emme tee yhtään yksinhuoltajaäitiä onnelliseksi tai terveyskeskusjonoja lyhyemmiksi sillä, että pidättäydymme puhumasta ikävistä asioista. Jos todella haluamme pitää kiinni julkisesta sektorista, joudumme olemaan ikäviä. Joudumme vastustamaan oikeistolaista yksityistämispolitiikkaa. Joudumme kritisoimaan valtionhallinnon tuottavuusohjelmaa ja kehysbudjetointia.

Mutta mutta, tässä se surullinen totuus sitten paljastuukin. Meidän historiallinen uudistumisemme ei tarkoitakaan paluuta vasemmalle. Se ei tarkoita uskottavan politiikan tekemistä siten, että tekisimme jälleen sosialidemokraattista politiikkaa. Uusi puheenjohtajamme sanoo tämän päivän Helsingin Sanomissa, että Kokoomuksen ja Keskustan siirryttyä oikealle, olemme jääneet poliittiseen keskustaan yksin. Keskustaan!

Minä en halua olla poliittisessa keskustassa. Minä en halua olla mukana luomassa uutta, iloisempaa SDP-brändiä. Minä haluan olla kriittisessä EI-puolueessa. Minä haluan todellista keskustelua ja vallitsevien valtarakenteiden haastamista. Minä en pyri olemaan kiva ja miellyttämään kaikkia. Me emme voi toteuttaa kaikkien unelmia, koska monien unelmat polkisivat toteutuessaan jalkoihinsa suuren joukon ihmisiä ja ihmisoikeuksia.

Tasa-arvo tarkoittaisi toteutuessaan sitä, että jotkut saavat vähemmän kuin haluaisivat, mutta kaikki saavat riittävästi ja suuri joukko maailman köyhiä enemmän kuin ovat uskaltaneet kuvitellakaan. Tätä ei tehdä keräämällä unelmia nettipankkiin. Tämä tehdään olemalla ikäviä valtaa pitäville oikeistolaisille oman edun tavoittelijoille. Tämä on linjan veto. Hämeenlinnassa linja kuitenkin tuntui olevan juuri se, ettei linjaa vedetä vaan leikitään kameleonttia. Vaihdetaan väriä tilanteen ja kysymyksen mukaan.

Suurin ongelma tällä hetkellä on vallan siirtyminen politiikalta talouden käsiin. Kaikki yksittäiset sosiaalipoliittiset kysymykset, kuten koulupudokkaiden tai lapsiperheiden aseman parantaminen, ovat täysin riippuvaisia tästä. Ilman talouden politisoimista ja demokratisoimista minkäänlaisen sosiaalipolitiikan harjoittaminen ei kohta ole enää mahdollista. Minä haluan SDP:n, joka ymmärtää tämän. Mutta minun aatteeni ei ole kiinni tässä puolueessa. Mikäli jatkamme tätä häpeällistä äänten kalastelua vetoamalla sorrettujen tunteisiin tyhjällä slogan-tykityksellä, minä hylkään tämän puolueen. En liikettä, vaan puolueen. Minä uskon edelleenkin sosialidemokratiaan, mutta SDP:n suhde tuohon liikkeeseen on valitettavan kyseenalainen.

Valtaansa takertuneet eli mitä yhteistä on "uudella" miesliikkeellä ja Paavo Lipposella

Lähes kaksi kuukautta on kulunut edellisestä blogikirjoituksesta. No, tässä välissä piti saattaa gradu loppuun ja sen jälkeen suoriutua kaikista tekemättömistä töistä, jotka gradun takia olivat jääneet hoitamatta. Nyt vihdoin on taas aikaa kirjoittaa muutakin.

En ole tällä välin käynyt tarkastelemassa blogiani ja nyt tänne vihdoin hakeuduttuani minua odotti viisi vihaista kommenttia. Juuri sellaista, joista kirjoitin ensimmäisessä blogitekstissäni. Tarkoitukseni oli kirjoittaa uudesta SDP:stä. Joudun kuitenkin ensin hoitamaan roskapostiin vastaamisen oman mielenrauhani vuoksi. Kirjoitankin nyt "uudesta" miesliikkeestä. Käyn myöhemmin "uuden" SDP:n kimppuun.

Miesaktivistit ovat hyökänneet blogiini. Olen erään kommentoijan mukaan "suorastaan fyysisesti kyvytön tajuamaan muitakin mielipiteitä olevan olemassa legitiimisti kuin omani". Toisessa kommentissa todetaan "Olet feministi. Olet siis paha ihminen, jonka toiminta on sovittamattomassa ristiriidassa ihmisyyden, länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion kanssa." No niin. Hyvä pojat. Kyllähän teidän kanssanne joku varmaan haluaakin keskustella, siinä määrin ymmärrystä ja analyysikykyä tuntuu löytyvän.

Kommenteissa minua pyydettään määrittelemään, mitä tarkoitan uudella miesliikkeellä. Tämän olen nyt valmis tekemään. Olen puhunut "uudesta" erotuksena vanhasta, jolla tarkoitan kulttuurimme erottamattomaksi osaksi pesiytynyttä patriarkaattia, jonka tavoitteena on miesten valtaoikeuksien ylläpitäminen ja pönkittäminen. "Uusi" miesliike puolestaan jatkaa tuota tavoitetta, mutta erona vanhaan se on ymmärtänyt tulleensa uhatuksi ja näin se on ryhtynyt sotaan patriarkaattia murentanutta feminismiä vastaan. "Uusi" miesliike väittää, että naisten sorron kokemukset ovat illegitiimejä, pelkkää valhetta ja propagandaa. Todellinen syrjitty ryhmä ovat miehet. Naisten sortokokemuksista ei saa puhua eikä niitä saa tutkia. Ne tulee vaientaa, koska ne ovat jo nyt vieneet liikaa tilaa ja aikaa keskustelulta, jonka tulisi käsitellä miehiä: miesten oikeuksia ja miesten hyvinvointia.

Paavo Lipponen herätti hiljattain ärtymystä ja huvitusta listaamalla Suomen johtavat intellektuellit ja anti-intellektuellit kirjassaan "Järki voittaa". Kuinka ollakaan, anti-intellektuellien listalle päätyvät uusliberaalia hegemoniaa kritisoineet poliitikot ja tutkijat. Lipposella ja "uudella" miesliikkeellä on paljon yhteistä. Molemmat edustavat hegemonista ajattelutapaa, jonka kriitikot ovat yrittäneet tehdä näkyväksi ja sitä myöten murentaa. Molemmat ovat ryhtyneet aggressiiviseen vastahyökkäykseen. Ja näin se käy:

1) Kriittisen ajattelun kritisoiminen ja mitätöiminen

"Uusi" miesliike vihaa feministejä siksi, että he ovat tehneet naisten sorron näkyväksi, haastaneet patriarkaatin ja vieneet puheella omista sortokokemuksistaan tilaa. Reaktiona on ollut feministien kritiikin mitätöiminen, naistutkimuksen syyttäminen epätieteellisyydestä ja tilan takaisin otto miesten haltuun puhumalla miesten kokemasta sorrosta. Myös Paavo Lipponen vihaa uusliberalismin kriitikoita siksi, että he ovat tehneet tämän sortorakenteen näkyväksi. Reaktiona on tällaisen kriittisen ajattelun melko epä-älyllinen ”kritisoiminen” ja mitätöiminen.

2) Ylimielinen syyttely

Valtarakenteiden haastaminen tuomitaan ummehtuneeksi äärivasemmistolaiseksi, valtarakenteisiin sopeutuminen määritellään sen sijaan edistykseksi ja aikansa seuraamiseksi. Tämä liittyy vallalla olevaan tapaan käydä poliittista keskustelua, jossa asetetaan vastakkain idealismi ja pragmatismi. Oma ideologia häivytetään vetoamalla siihen, että puhutaan ”käytännön todellisuudesta”, jota ei voi muuttaa. Synnytetään yleinen ymmärrys ”vaihtoehdottomuudesta” ja naamioidaan se pragmaattiseksi lähestymistavaksi. Tosiasiassa puhutaan yksilöiden oikeuksien, omistusoikeuksien ja markkinoiden sääntelemättömyyden puolesta. "Pragmatismi" osoittautuukin tarkemmin tarksteltuna liberalismiksi.

3) Oman ajattelun haastajien likvidoiminen

Tyypillisesti tämä tehdään viemällä julkisessa keskustelussa tila kritiikin kohteelta huutelemalla suureen ääneen omia älynväläyksiä tai hieman sofistikoituneemmissa puheenvuoroissa tekemällä kritiikin kohteesta naurunalainen. Omaa henkilökohtaista tai edustetun taustajärjestön asemaa ja arvovaltaa käytetään ronskisti hyväksi. Tyypillistä patriarkaalista vallankäyttöä.
...

"Uusi" miesliike on aggressiivinen ja hakeutuu jatkuvasti konfliktiin. Suomesta kuitenkin löytyy myös analyyttista keskustelua miesten asemasta ja yhteiskunnan rakenteista. Tätä harjoitetaan kriittisen miestutkimuksen parissa. Yksi tämän joukon edustajista, Arto Jokinen Tampereen yliopistolta totesi Tulvassa (2/08), että "uuden" miesliikkeen sijaan voitaisiin oikeastaan puhua taantumuksellisesta tai nostalgisesta miesliikkeestä. Jokisen mukaan perinteinen maskuliinisuus on ajautunut lopulliseen kriisiin ja "uudessa" miesliikkeessä kyse on on vanhakantaisen sukupuolikäsityksen viimeisestä kuolinkouristuksesta. Jos näin on, pääsemme kohta kahleista. Sitä odotellessa pitää kuitenkin jonkin aikaa sietää räksytystä.

Tasa-arvopolitiikka vapautettava karsinoista

Demarinaiset järjestivät puolue-ehdokkaille paneelin maaliskuun lopulla. Ehdokkailta kysyttiin, kuinka he edistäisivät naisten asemaa puolueessa. Erkki Tuomioja haluaisi murtaa raja-aitoja. Mitä vähemmän meillä on suljettuja verkostoja, sitä paremmin demokratia toimii ja sitä paremmin myös naiset saavat äänensä kuuluville. Tarja Filatov puolestaan olisi halunnut lisätä erilaisiin politiikan sektoreihin erikoistuneita verkostoja. Molemmat ovat tavallaan oikeassa, mutta Tuomioja on enemmän oikeassa.

Feministit ovat aikanaan perustaneet miehiltä suljettuja toimintafoorumeja välttääkseen sen tyypillisen tilanteen, jossa yksikin mies suuressa naisjoukossa päätyy koko porukan johtajaksi. Puolueilla on naisjärjestöjä ja meilläkin omamme. On kuitenkin syytä kiinnittää huomiota kahteen seikkaan.

Ensinnäkin, tasa-arvokysymykset eivät kosketa vain naisia. Miehillä on paitsi vastuu, myös oikeus pohtia yhteiskuntaa miehiin kohdistuvan eriarvoisuuden kannalta. Saavuttaaksemme todellisen tasa-arvon, tarvitsemme työhön sekä naisia että miehiä.

Toisekseen, tasa-arvo ei ole muusta politiikasta irrallinen politiikanlohko, jonka parissa voidaan puuhastella ”kovasta” politiikasta erilleen perustetuissa kerhoissa. Päinvastoin - eriarvoisuuden ydin on kova ja sen vaikutukset heijastuvat kaikille elämänalueille. Tuomioja oli oikeassa todetessaan, että verkostoja ei kaivata lisää. Puolueen tasa-arvopolitiikka tulee ulottaa koskemaan koko puolueen toimintaa talouspolitiikasta ulkopolitiikkaan.

Oman pesän puhdistaminen on olennainen osa tätä työtä. SDP:n suljetut työryhmät ovat suurimmalle osalle puolueen jäsenistä mysteeri. Kukaan ei tiedä, keitä niihin kuuluu ja mitä niissä tehdään lukuun ottamatta muutamia sisäpiiriin päässeitä. Ja kuinka ollakaan, nehän taitavat olla suurimmaksi osaksi miehiä.

Tuomioja mainitsi paneelissa tällaiset hyvä veli –verkostot ja toivoi niistä päästävän eroon. Jos jollain voimme lohduttautua, niin sillä ettei mainitunlainen epädemokraattinen ja patriarkaalinen toiminta ole pelkästään meidän puolueemme ongelma. Kuten tapaus Kanerva meitä valisti, myös Kokoomuksesta löytyi oma veliverkosto puolustamaan työtään hyvin tehnyttä miestä kyyneliin asti. Jos pohdimme, millä seremonioilla naispuolisia päättäjiä on takavuosina pyydetty johtopalleilta poistumaan, kyyneliä ei noissa tilaisuuksissa ole juuri näkynyt kuin korkeintaan syytetyn poskilla.

Monet naisliikkeen edustajat haluavat edelleen naisille erityisiä tiloja, joissa voidaan pohtia naiserityisiä kysymyksiä ilman, että kukaan tulee sanomaan etteivät ne ole tärkeitä tai että tarvitsee kilpailla siitä, ketkä kokevat mahdollisesti vielä enemmän sortoa. Ymmärrän täysin. Joudun itsekin puolustelemaan toimintaani aika-ajoin. Valmistelutyö voidaan laittaa alulle tiettyihin kysymyksiin erikoistuneissa avoimissa ryhmissä. Tärkeintä kuitenkin on ymmärtää, ettei tasa-arvo sinänsä ole mikään erityissektori. Politiikan sukupuolivaikutuksia on arvioitava kaikessa toiminnassa ja tasa-arvoa edistettävä samanaikaisesti muun edistystyön kanssa.

Lopulta kaikista epäkohdista on kyettävä keskustelemaan kriittisesti demokraattisessa tilassa. Emme tarvitse lisää karsinoita. Tarvitsemme läpinäkyvyyttä ja eri analyysien synteesiä. Muutoksen tulee olla kokonaisvaltainen.

Kirjoitus on julkaistu Erkki Tuomiojan puheenjohtajuuskampanjan blogissa.