"Uusi" SDP - kameleontti keskustassa

SDP:n historialliseksi julistettu puoluekokous päättyi eilen Hämeenlinnassa. Meistä tuli johtava tulevaisuuspuolue, kokoava arvopuolue ja avoin kansanliike kerta rysäyksellä. Näin meille on kerrottu. Sivua on käännetty, historian lehdet havisseet ja rohkeita valintoja tehty. Tällaisia kliseitä on kuultu kuluneen kevään puheenjohtajakamppailussa ja Hämeenlinnan verkatehtaalla ne tuntuivat edelleen olevan ehtymätön luonnonvara. Mutta se uusi SDP? Jalostuiko tästä ajatushötöstä mitään todelliseen muutokseen johtavaa liikettä? Pelkään pahoin, että vastaus on ei.

Raikas tuulahdus Jutta Urpilainen valittiin perjantaina SDP:n johtoon. Kevään aikana puheenjohtajakampanja kävi tyhjäkäyntiä. Kokouksessa sitten kokemus leimattiin ummehtuneisuudeksi, kriittinen analyyttisyys ikäväksi negatiivisuudeksi ja ikä esteeksi. Sisällöistä viis, nuoruus ja naiseus olivat nyt päivän sana. SDP puettiin iloisilla ja valoisilla sloganeilla ja nyt odotetaan kansan hurraavan keisarinnan uusille vaatteille. Vaan missä ovat aatteet?

Olen jo aiemmissa yhteyksissä kritisoinut koko puheenjohtajavaihdoksen lähtökohtaa. Puhutaan uudistumisesta, mutta se jätetään täysin pinnalliselle tasolle. Puhutaan tasa-arvosta, ja senkin uskotaan toteutuvan niinkin helposti kuin vaihtamalla puheenjohtajan sukupuoli. Millaista älyllistä ja poliittista epärehellisyyttä ja yksinkertaisuutta!

Todellinen uudistuminen edellyttää sitä paljon paheksuttua, ikävän negatiivista, kriittistä analyysia yhteiskunnan ja demokratian tilasta. Ilman ymmärrystä niistä reunaehdoista, jotka rajoittavat kansallisvaltiokeskeistä päätöksentekoa globaalissa finanssikapitalismissa, on aivan yhden tekevää, miten kauniisti puhutaan puolueen arvoista tai ihmisen kokoisen politiikan tekemisestä.

Puheenjohtajakiertueella ja puoluekokouksessa puhuttiin niin paljon hyvinvointivaltion vaalimisesta ja köyhien, koulupudokkaiden, vanhuksien, lapsiperheiden, asunnottomien tai muiden huono-osaisten huolehtimisesta, ettei kuuro ja sokea Reettakaan olisi voinut olla ymmärtämättä, että kaikilla demareilla on hyvä tahto. Juhlapuheet eivät kuitenkaan riitä, jollei markkinoiden ehdoilla toimimiselle tehdä loppua. Ja miten tämä tehdään? Siihen olisi tarvittu syvällistä ymmärrystä, kokemusta ja poliittista vahvuutta. Iskulauseet eivät kovaa kapitalismia vastaan auta.

Ei auta sekään, että hylätään kriittisyys ja muututaan iloiseksi kyllä-puolueeksi, jotta kansa ostaa meidän brändimme helpommin. Mitä me niillä äänillä sitten teemme? Ainakaan emme tee yhtään yksinhuoltajaäitiä onnelliseksi tai terveyskeskusjonoja lyhyemmiksi sillä, että pidättäydymme puhumasta ikävistä asioista. Jos todella haluamme pitää kiinni julkisesta sektorista, joudumme olemaan ikäviä. Joudumme vastustamaan oikeistolaista yksityistämispolitiikkaa. Joudumme kritisoimaan valtionhallinnon tuottavuusohjelmaa ja kehysbudjetointia.

Mutta mutta, tässä se surullinen totuus sitten paljastuukin. Meidän historiallinen uudistumisemme ei tarkoitakaan paluuta vasemmalle. Se ei tarkoita uskottavan politiikan tekemistä siten, että tekisimme jälleen sosialidemokraattista politiikkaa. Uusi puheenjohtajamme sanoo tämän päivän Helsingin Sanomissa, että Kokoomuksen ja Keskustan siirryttyä oikealle, olemme jääneet poliittiseen keskustaan yksin. Keskustaan!

Minä en halua olla poliittisessa keskustassa. Minä en halua olla mukana luomassa uutta, iloisempaa SDP-brändiä. Minä haluan olla kriittisessä EI-puolueessa. Minä haluan todellista keskustelua ja vallitsevien valtarakenteiden haastamista. Minä en pyri olemaan kiva ja miellyttämään kaikkia. Me emme voi toteuttaa kaikkien unelmia, koska monien unelmat polkisivat toteutuessaan jalkoihinsa suuren joukon ihmisiä ja ihmisoikeuksia.

Tasa-arvo tarkoittaisi toteutuessaan sitä, että jotkut saavat vähemmän kuin haluaisivat, mutta kaikki saavat riittävästi ja suuri joukko maailman köyhiä enemmän kuin ovat uskaltaneet kuvitellakaan. Tätä ei tehdä keräämällä unelmia nettipankkiin. Tämä tehdään olemalla ikäviä valtaa pitäville oikeistolaisille oman edun tavoittelijoille. Tämä on linjan veto. Hämeenlinnassa linja kuitenkin tuntui olevan juuri se, ettei linjaa vedetä vaan leikitään kameleonttia. Vaihdetaan väriä tilanteen ja kysymyksen mukaan.

Suurin ongelma tällä hetkellä on vallan siirtyminen politiikalta talouden käsiin. Kaikki yksittäiset sosiaalipoliittiset kysymykset, kuten koulupudokkaiden tai lapsiperheiden aseman parantaminen, ovat täysin riippuvaisia tästä. Ilman talouden politisoimista ja demokratisoimista minkäänlaisen sosiaalipolitiikan harjoittaminen ei kohta ole enää mahdollista. Minä haluan SDP:n, joka ymmärtää tämän. Mutta minun aatteeni ei ole kiinni tässä puolueessa. Mikäli jatkamme tätä häpeällistä äänten kalastelua vetoamalla sorrettujen tunteisiin tyhjällä slogan-tykityksellä, minä hylkään tämän puolueen. En liikettä, vaan puolueen. Minä uskon edelleenkin sosialidemokratiaan, mutta SDP:n suhde tuohon liikkeeseen on valitettavan kyseenalainen.