Yksi merkittävä tarkennus edelliseen

Mainittakoon vielä varmuuden vuoksi, että minä EN kannata ydinvoimaa vaikka osa ay-liikkeestä ja SDP:stä niin tekisikin. Näin ollen ay-liikkeen intresseillä aiemmin postatussa kirjoituksessa viitataan vain ja ainoastaan kelvollisiin työoloihin, työehtoihin ja oikeudenmukaiseen tulonjakoon, ei missään nimessä tänäänkin esillä olleeseen ydinvoiman lisärakentamiseen.

Ay-liikkeen intressi on myös vihreiden intressi

Uusimpia irtisanomisuutisia lukiessani tulin miettineeksi Kiina-ilmiötä. Tähän mennessä olen ärsyyntynyt ensisijaisesti työvoiman riistoon liittyvistä kysymyksistä, mutta nähtyäni dokumentin Teolliset maisemat (2006), jossa näytettiin valokuvaaja Edward Burtynskyä kuvaamassa Kiinan massiivisia tehtaita, satama-alueita ja elektroniikkaromuvuoria, ryhdyin aiempaa intensiivisemmin pohtimaan myös ilmiön ekologista puolta.

On selvää, että vihreä liike on kiinnostunut jälkimmäisestä tragediasta. Tänä vuonna on popitettu degrowth-liikettä ja jo aiemminkin ekologiseen katastrofiin on haettu ratkaisuja kulutuksen vähentämisestä, mihin jopa talouskriisin uskottiin tuoneen pyytämättä ja yllättäen jotain helpotusta.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että tällä kertaa vihreillä aktivisteilla olisi vanhassa vara parempi. Pientä vihreää sivistyneistöä innostanutta degrowth-evankeliumia tehokkaampi tapa puuttua ilmastonmuutokseen olisi lähteä yhdessä ay-liikkeen kanssa taistelemaan työntekijöiden globaalien oikeuksien puolesta. Samalla voitaisiin jakaa hieman hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta ihmisille, mikäli semmoinen sattuisi ympäristön ohella kiinnostamaan.

Miksi? No, aloitetaan seuraavista kahdesta asiasta, jotka ovat melko yleisesti tiedossa:

1. Parhaat keinot hillitä suomalaisten alkoholinkäyttöä on hinta ja saatavuus.
2. Länsimaisilla ihmisillä on varaa shoppailla, koska tavarat tuotetaan hikityöpajoissa.

Miten nämä liittyvät toisiinsa tai ilmastonmuutokseen? Olennaisesti. Avataan näitä enemmän.

1) Alkoholinkäyttöön voidaan ylivoimaisesti parhaiten vaikuttaa kontrolloimalla hintaa ja saatavuutta. Tämän totesivat erityisen painokkaasti monet alkoholitutkijat sen jälkeen, kun alkoholiveroa Suomessa vuonna 2004 alennettiin. Tuolloin epäonnistuneella yrityksellä suojella kotimaisia viinamarkkinoita halvalta Viruvalgealta saatiin aikaan välitön 40 prosentin nousu alkoholikuolemissa ja -sairauksissa. Myös lastensuojeluasiakkuudet lisääntyivät.

Omaksuttua juomakulttuuria ei juuri valistuskeinoin voida tehokkaasti muuttaa. Ainakin se on erittäin hidasta. Hankaloittamalla viinan ostamista on todistettavasti kuitenkin voitu rajoittaa myös sen kulutusta.

Analogia kertakäyttökulutukseen:

Uusin Nokia ja lacostet, superstarit, converset tai mitkä-niiden-tänä-vuonna-piti-ollakaan on pakko saada kerran puolessa vuodessa (en yritä jeesustella, minunkin on). Mikäli näistä ei-niin-välttämättömistä tuotteista tehtäisiin kalliimpia, niihin suhtauduttaisiin kertakäyttöesineiden sijaan investointeina.

Hinnalla voidaan rajoittaa kulutusta paljon tehokkaammin kuin jakamalla valistus-flaikkuja steissillä.

Vaikka valistus-, kasvatus- ja tiedotustyötä on ilman muuta tehtävä, jo omaksuttua kulutuskulttuuria ei näillä keinoilla kuitenkaan riittävän lyhyellä aikavälillä ole mahdollista muuttaa. Siinä missä humalahakuinen juomakulttuurimme tuhoaa kansanterveyttä ja lapsuusmuistoja, omaksumamme länsimainen kulutuskulttuuri tuhoaa ympäristön.

2) Tuotantoa dumpataan ns. kehittyviin maihin, joissa työvoima on halpaa. Työvoima on näissä maissa halpaa, koska siellä ei ole kehittynyttä työlainsäädäntöä eikä työtätekevän väestön edunvalvontaa. Koska työvoima on halpaa, tuotteet ovat halpoja. Näin ollen tuotannon siirtäminen hikipajoihin mahdollistaa sen, että länsimaissa voidaan suhtautua mihin tahansa vaatekappaleeseen, elektroniikkaan tai jopa huonekaluihin sesonkituotteina. Koska ne ovat halpoja.

Sen lisäksi, että hikipajoissa valmistetaan ekologisesti kestämättömiä tai kestämättömästi käytettäviä kulutushyödykkeitä, tuotannon hajauttamisesta ympäri maapalloa seuraa myös massiivista rahtiliikennettä mantereelta toiselle maalla, merellä ja ilmassa. Kotvasen kuluttua so-last-season-romu roudataan takaisin kehitysmaihin, missä jätettä perkaa vielä yksi hikityöläisten järjestäytymätön lauma nälkäpalkalla.



Yhdistämällä nämä kaksi ongelmaa vaikuttaa ilmeiseltä, että mikäli länsimaista kulutusjuhlaa halutaan hillitä, olisi syytä hillitä työvoiman riistoa toisella puolella maapalloa.

Mikäli hikityöpajoille saataisiin länsimaiset työehdot (minimipalkka, järjelliset työajat, palkalliset lomat) ja järjestäytynyt työvoima pääsisi vielä vaatimaan valtiolta sellaisia täälläpäin itsestäänselvinä pidettyjä oikeuksia kuin vakuutuksia työttömyyden, työkyvyttömyyden, sairauden tai vanhemmuuden varalta, tämä nostaisi merkittävästi tuotantokustannuksia.

Seuraisi kaksi asiaa: kehittyvien maiden työläisten ja köyhien oloja parannettaisiin. Tavaroiden hinnat nousisivat länsimaissa ja tämä pakottaisi myös järkevöittämään kulutustottumuksia.

Sanomattakin on selvää, että oikeudenmukaiset työehdot olisi toteutettava globaalisti ympäri maailmaa joka tapauksessa. Vihreä liike ja ay-liike eivät välttämättä ole juuri jakaneet samanlaista yhteiskunta-analyysia, mutta siitä huolimatta heillä näyttäisi tässä kohdin olevan yhteinen intressi. Vaikka motiivit eroaisivat, tässä taistelussa he voisivat yhdessä ratkaista toistensa ongelmat.

Helsingin sosialidemokraateista päivää

Helsingin Sanomat kritisoi lauantaina Helsingin demareita johtajuuteen liittyvistä ongelmista ja tarkoitushakuisesta oppositiopolitiikasta. Kritiikkiä oli vaikea ymmärtää. Myös SDP-kriitikkona asemansa vakiinnuttaneen Arja Alhon tällä kertaa ulkopuolisena tarkkailijana heittämät Helsingin demareiden nykyistä toimintaa koskevat kommentit olivat outoja. Missä määrin nämä heitot sitten olivat toimittajan kynästä, ei ole minun tiedossani.

Jotkut ovat ihmetelleet, miksi "sisäpiirissä" olevat piirin keskeiset henkilöt eivät ole lähteneet puolustautumaan. Ehkä siksi, että väitteet olivat niin omituisia, että niiden julistamisesta kovaan ääneen perättömiksi voisi yleisö päätyä tyytyväisenä toteamaan, että se älähtää johon kalikka kalahtaa. Nyt ei kalahtanut.

Itse puolueeni toimintaa aiemmin tässäkin blogissa monesti kritisoineena olen viime aikoina tyytynyt puurtamaan lautakuntatyön parissa. Helsingin sosialidemokraattisen piirin toiminta ei ole herättänyt sellaista ärsytystä, että se olisi vaatinut terapiasessioita tällä foorumilla. Päinvastoin - nimenomaan nyt olen kokenut, että sekä piirin, valtuusto- että kaupunginhallitusryhmien demarijohto on edennyt hyvin perustellun linjan mukaisesti ja tehnyt juuri sellaista sosialidemokraattista politiikkaa, kuin nähdäkseni tässä puolueessa on tehtävä.

Juuri budjettisovusta irtisanoutuminen sillä perusteella, että tämän vuoden raamista seurasi palveluihin leikkauksia, joita Helsingin sosialidemokraatit eivät voineet hyväksyä, oli sitä monesti peräänkuulutettua linjakasta politiikkaa. Ei itsetarkoituksellista oppositiospolitiikkaa. Tai populismia.

Ilmeisesti tällaista herättelyä kunnallispolitiikka kaipasikin, koska ihmiset ovat unohtaneet että politiiset erimielisyydet pitäisi hoitaa julkisesti eikä suljetuissa neuvotteluissa (ns. budjettisopu). Puolueen ilmaisema näkemysero ei ole populismia tai vastustamista vastustamisen vuoksi, jos se perustuu analyysiin: näkemykseen yhteiskunnan/kunnan tilasta, ongelmista ja keinoista edistää tavoiteltavaksi koettuja asioita. Jos on valittu jotain, koska toinen valinta olisi ollut valitsijan arvojen vastaista, tehdään politiikkaa. Jotkut näyttävät unohtaneen, että valintoja voi tehdä muistakin syistä kuin vaalikannatuksen nostamiseksi. Tai siksi, että Eero Heinäluoma istuu takarivissä.

Mitä tulee johtajuuskysymyksiin, oli vaikea ymmärtää mihin tällä viitattiin. Piirin, valtuustoryhmän ja kaupunginhallitusryhmän puheenjohtajat ovat tehneet johdonmukaisesti vasemmistolaista politiikkaa. Sekö tässä kismittää? Ettei sisäisistä linjaristiriidoista päästä hyötymään?

Hesarissa myös ehdotettiin, että osa johtajuusongelmaa olisi se, että piirin puheenjohtajana toimii henkilö, jonka valitsemiseen kuntalaiset eivät ole päässeet osallisiksi erilaisissa vaaleissa. Tämä oli ehkä järjettömin kommentti koko jutussa.

Totta kai piirin puheenjohtajana toimii puolueen jäsenten, ei kuntalaisten, valitsema henkilö. Miten voi tulla edes mieleen esittää, että puolueella ja sen piirijärjestöllä ei saisi olla valtaa omiin asioihinsa vaan että puolueen sisäisistä linjoista päättäisivät ulkopuoliset?

Ovatko ihmiset jo täydellisesti unohtaneet mikä on puolue? Se ei ole kaikkien miellyttämistä varten perustettu puuhastelukerho, jonka toimintaan kuka tahansa millä näkemyksillä tahansa voi osallistua. Se ei ole myöskään hesarin keskustelupalsta, jossa kaikki ovat kaiken asiantuntijoita.

Puolueella on oltava koherentti linja ja siitä linjasta päättää puolue - toivottavasti tietenkin demokraattisen keskustelun tuloksena. Linjasta ei päätä kuka tahansa naapuritalon Virtanen. Virtanen voi sen sijaan arvioida eri puolueiden linjoja, ja päättää sen pohjalta valtuuston kokoonpanosta. Pidetäänpä tämä työnjako ihan ennallaan.

Puolueen määritelmästä myös seuraa se karvas tosiasia, että kaikkien näkemykset eivät ole yhtä hyviä ja yhtä huomionarvoisia. Puolueet ovat lähtökohtaisesti valinneet puolensa - eikä nyt mennä siihen puolueiden kriisi - ja politiikan yleinen alennustila -keskusteluun tällä erää.

Mitä tulee Helsingin demareissa toimiviin nuoriin ihmisiin, voin omalta osaltani todeta tuntevani sekä luottamustehtävissä toimivia eduskunta-avustajia että attacisteja, ja itse toimin esimerkkinä lähinnä jälkimmäisistä. Kutsumus ei nähdäkseni ole ongelma. Ennemminkin olisin huolissani - ja aivan ikään katsomatta - sosialidemokraattisen liikkeen itseymmärryksestä ja yhteiskuntarakenteita koskevasta analyysista noin yleensä, mutta sekin on sitten toinen keskustelu.

Ja vielä tämä viimeinen leipäjono-heitto. Vapaaehtoistyö on tärkeää, mutta sosialidemokratian päämääränä on poistaa sen tarve. Niin juuri: tehdä vapaaehtoisvoimin tehtävästä köyhäinhoidosta, leipäjonoista ja muusta hyväntekeväisyydestä tarpeetonta.

Hyväntekeväisyystyön ja puoluepoliittisen sosialidemokraattisen toiminnan ero onkin siinä, että puolueen pitäisi pyrkiä poistamaan eriarvoisuus rakenteellisella tasolla. Hyväntekeväisyydellä voidaan korjata jälkiä niin kauan kun ongelmaa ei ole onnistuttu ratkaisemaan rakenteellisella tasolla ja jälkiä korjaava julkinen palvelurakenne on syystä tai toisesta (mm. niistä budjettiraameista johtuen) repaleinen.

Jos demarit ovat oikeasti kiinnostuneita köyhistä, he taistelevat yhteiskunnallista eriarvoisuutta vastaan juuri rakenteellisella tasolla, sillä vain siellä piilee lopullinen ratkaisu.

Radikaaleinta politiikkaa tekevät virkamiehet

Julkishallinto - kuulostaa kuivalta. Byrokratiaa ja paperinpyörittelyä. Väärin! Uusliberalismin seurauksena hallinnosta on nimittäin tullut paitsi tiukan poliittisen väännön kohde, myös se tila, missä politiikkaa kovimmin väännetään.

Hyvinvointivaltion ja sen mahdollistaneiden talouden rakenteiden kehityttyä huippuunsa niitä ryhdyttiin purkamaan. Uusliberalistisessa retoriikassa keskeistä on ollut erityisesti julkisen sektorin syyttäminen tehottomuudesta. Olennainen osa tätä diskurssia on käsite "raskas hallinto", jota erinäisillä keskittämisillä ja irtisanomisilla on ryhdytty karsimaan. Kuten tiedätte, valtionhallinnon tuottavuusohjelma on kansallisella tasolla tätä itseään. Kuntatasolla "rationaalista" tehostamista ja keskittämistä on myös harrastettu. Esimerkkien valossa toiminta näyttää kuitenkin monesti perverssiltä. Vaikkapa Helsingissä tila-asioista on vastannut vuodesta 2005 alkaen keskitetysti tilakeskus, joka kuitenkin näyttää vain hankaloittaneen kaikkien muiden virastojen toimintaa tehostamisen sijaan.

Hallinnon karsiminen on itse asiassa tuhoisaa. Hallinnolla nimittäin on merkittävä rooli asioiden valmistelussa ja toimeenpanossa. Yleisesti ottaen kaupunkilaisten ja kansalaisten oikeusturvan ja päätöksenteon oikean kohdentamisen kannalta on aivan olennaista, että virkamiesvalmisteluun on riittävät resurssit, jotta varmistetaan lain kirjaimen ja hengen noudattaminen sekä poliitikoille päätöksenteon pohjaksi annettavan tiedon ajantasaisuus ja paikkansapitävyys. Luottamushenkilöt eivät nimittäin ehdi vapaa-ajallaan tehdä kaikkea sitä selvitystyötä, mitä perusteltujen päätösten tekeminen edellyttää.

Itse en pidäkään ongelmana hallintokoneiston kokoa. Sen sijaan on paljon ongelmallisempaa, että hallinto on ottanut (tai sille on annettu) roolin, joka sille ei kuulu. Samaan aikaan kun kansalaisten ymmärrys politiikasta ja omista vaikutusmahdollisuuksistaan on kaventunut, hallintokoneisto on ottanut (tai sille on annettu) johdon poliittisten linjojen vetämisessä.

Yksi osa tätä kuviota ovat poliittiset virkanimitykset, joista Silvo Kaasalainen kirjoitti viime viikolla Hesarissa nimittäen niitä julkishallinnon kokovartalokorruptioksi. Kaasalainen toteaa:

"Poliittisia virkanimityksiä perustellaan usein sillä, että hallintoon tarvitaan erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä, koska päätösten sisältö syntyy jo valmistelussa.

Perustelu on nurinkurinen, sillä kansa on vaaleissa valinnut juuri poliitikot päättämään puolestaan, mitä palveluja verovaroilla tuotetaan. Luottamushenkilöillä ei ole oikeutta siirtää tehtävää alaisilleen. Jos poliitikko epäonnistuu tehtävässään, hänet voidaan vaihtaa seuraavissa vaaleissa - virkamies taas voi pysyä virassaan yli 30 vuotta."

Poliittisissa virkanimityksissä ei kaiketi ole mitään uutta. Tilanne on kuitenkin huono, koska myös niin sanotusti ei-poliittisesti valitut virkamiehet ovat täyttämässä sitä tilaa, jonka kansan ja poliitikkojen (sic!) vieraantuminen politiikasta on jättänyt päätöksentekoon.

Toinen johdatus aiheeseen. Viime viikolla Helsingissä puhumassa pistäytynyt slovenialainen filosofi Slavoj Žižek muistuttaa tuoreessa pamfletissaan, että aito politiikka ei ole parhaan mahdollisen ratkaisun löytämistä olemassa olevissa raameissa, vaan mahdottomaksi koetun tekemistä mahdolliseksi.

Sovelletaanpa Kaasalaisen ja Žižekin analyysia Helsingin kunnallispolitiikkaan.

Aitoa politiikkaa on siis saada keskusteluun jotain, mitä emme pitäneet edes mahdollisena. Näyttää siltä, että radikaaleimmat esitykset tulevat nykyisin virkamiehiltä. Kuka poliitikko olisi uskaltanut valmistella aloitetta, jossa listattaisiin lakkautettavaksi yhteensä 80 kaupungin palvelupistettä - kouluja, päiväkoteja, kirjastoja, nuorisotaloja ja niin edelleen? Virkamieskoneisto on kuitenkin saanut tällaisen listan aikaiseksi ja siten tuonut mahdottoman keskusteluun.

Seuraamassamme tapahtumaketjussa olennaista on nyt huomata, että hallinto on luonut ne raamit, joissa poliitikkojen on palveluverkko-keskustelu käytävä. Melko nurinkurista, mutta nerokasta.

Neutraalilta, rationaaliselta ja välttämättömältä näyttävä esitys on lähtökohtaisesti syytön, kunnes toisin todistetaan. Ja todistustaakka lepää nyt poliitikkojen harteilla.

Vaikka monet kuntalaiset ovatkin jo aktivoituneet naapurikirjastoansa tai kouluansa puolustamaan, lähipalvelujen puolustaminen tullaan tulevien kuukausien aikana epäilemättä kerran jos toisenkin tuomitsemaan "populismiksi" tai "änkyröinniksi" siinä missä leikkaukset ovat niitä "vaikeita päätöksiä" jotka on "vaikeina aikoina" jonkun "vastuunkantajan" tehtävä.

Julkishallinto ei taidakaan kuulostaa enää niin kuivalta. Tämäkään esitys ei ole ideologisesti neutraali eikä epäpoliittinen. Ja sen ovat tehneet virkamiehet, joista osa - väitän - tietoisesti toteuttaa suurempaa käsikirjoitusta julkisen sektorin alasajosta.

Todistustaakka on poliitikoilla. Siispä ensimmäinen aihetodiste:

• Palveluverkkotyöryhmää ei asetettu lakkauttamaan palvelupisteitä. Se asetettiin kehittämään hallintokuntien välisessä yhteistyössä tilojen yhteiskäyttöä ja selvittämään ulkopuolisilta vuokratuista tiloista luopumista. Lopputuloksena saatiin laaja lakkautuslista kaupungin omista tiloista.

Jokin väliintuleva muuttuja x sai aikaan sen, että tehtävänanto ja lopputulos eivät vastaa toisiaan. Ja tämä x on tulkintani mukaan asemansa väärin ymmärtänyt hallinto, joka on ryhtynyt tekemään politiikkaa.

PS.

Olen aina suhtautunut epäilevästi opetuslautakunnalle esitettyihin näkemyksiin oppilasmäärien vähenemisestä. Ennusteet eivät ole yksiselitteisiä, eivätkä syntyvyys ja muuttoliike ole totelleet ennusteita. Nyt vieläpä virastolla ja Helsingin omalla tietokeskuksella näyttää olevan eri ymmärrys siitä, paljonko kaupungissa tulee lähivuosina olemaan ala-asteikäisiä oppilaita.

Kannattaa lukea Suomen kuvalehden artikkeli oppilasennusteista. Myös numerot ja niistä tehty tulkinta ovat politiikkaa.

Lähipalvelut säästettäisiin seitsemän bussilipun hinnalla

Helsingin Sanomissa tällä viikolla esitetyt tiedot valmistelussa olevasta palveluverkkoselvityksestä ovat herättäneet ansaittua kritiikkiä.

Kaupunginhallituksen asettaman työryhmän alkuperäisenä tarkoituksena oli tarkastella kaupungin palveluverkostoa kokonaisuutena, jossa joistakin tiloista – mutta ei palveluista – voitaisiin luopua lisäämällä tilojen yhteiskäyttöä sekä keskittää kaupungin palvelut kaupungin omiin tiloihin luopumalla ulkopuolisilta vuokratuista tiloista.

Nyt esitetyllä runsaan 80 kohteen lakkautuslistalla olevat tilat ovat kuitenkin sekä laajuudessaan että laadussaan jotain muuta kuin alkuperin oli tarkoitettu. Esityksen puolesta esitetyt perustelut ovat myös harhaanjohtavia.

Elina Moisio (vihr.) puolusti Helsingin Sanomissa (2.12.09) koulujen lakkauttamislistan laajuutta sillä, että tilavuokrista säästetyt rahat siirtyisivät esimerkiksi opetustoimessa ryhmäkokoihin ja kouluruokailuun käytettäviin määrärahoihin. Kun tavoitteeksi on asetettu niin sanotun rahoitusvajeen kattaminen toimintamenoissa säästämisellä, en mitenkään voi luottaa siihen, että lakkauttamisia ajavat ryhmät suostuisivat siirtämään tilavuokrista säästettyjä rahoja lisätuloiksi momentilta toiselle.

Helsinkiläisiä ei tule myöskään johtaa harhaan väittämällä

1) että toiminta järkevöityisi

Oppilasmäärän tilapäinen väheneminen on peruste joidenkin sivupisteiden sulkemiselle. Listalla on kuitenkin monia ”seiniä”, joista luopumalla myös palvelu niiden sisällä lakkaa tai vähintään siirtyy kohtuuttoman kauas.

Esimerkiksi kaikkien lapsiperheiden, tulo- ja varallisuuseroihin katsomatta, päivittäiseen käyttöön tarjolla olevat leikkipuistot ovat kiistatta julkisessa kaupunkitilassa oleva julkinen perus- ja ennen kaikkea lähipalvelu, joista luopuminen olisi täysin järjetöntä.

Työttömille ja ikääntyneille tarkoitettujen toimintakeskusten tiloista luopuminen olisi näiden ihmisten toimintakyvyn ylläpidon ja syrjäytymisen ehkäisyn kannalta yhtä järjetöntä.

Lähikirjastot puoltavat ehdottomasti paikkaansa harvoina ei-kaupallisina tiloina, jotka Osku Pajamäkeä siteeratakseni ovat myös niitä harvoja paikkoja, joissa lähiössä ollaan selvin päin.

Myös nuorisotilat ovat etenkin nyt, nuorten työttömyyden räjähdysmäisen kasvun myötä, korvaamattoman arvokkaita syrjäytymisen ennaltaehkäisyssä. Mikäli jotkin tilat ovat olleet vajaakäytössä, palvelujen vaikuttavuuden kannalta järkevämpi ratkaisu on nuorten hakeminen ostarin nurkilta rakentavamman toiminnan pariin tilojen sulkemisen sijaan. Tiloja ja sosiaalipolitiikkaa ei voida erottaa toisistaan.

Juuri lasten, lapsiperheiden, vanhusten tai työttömien näkökulmasta päivittäin käytettyjen palvelujen keskittäminen suuriin yksiköihin ei ole millään muotoa järkevää. Liikkuminen on näille ryhmille useimmiten paitsi hankalaa, pienituloisille myös kallista. Edellä mainittujen palvelujen tulee olla kävelymatkan päässä.

2) että tilavuokrista syntyisi suuria säästöjä

Listalla olevat kohteet ovat pääasiassa kaupungin omistamia tiloja. Palvelujen lakkauttaminen näissä tiloissa ei poista sitä tosiasiaa, että kaupungin on silti tyhjäksikin jääneestä tilasta pidettävä jonkinlaista huolta. On erittäin vaikea nähdä, että tyhjäksi jäävä koulurakennus tai leikkipuisto saataisiin myytyä jollekin innovatiiviselle palveluntarjoajalle, joka keksisi tilaan toimivan liikeidean. Autioiksi ränsistymään näitä tiloja ei myöskään voi jättää.

Kaiken kaikkiaan säästöjä syntyisi tällä listalla 10 miljoonaa euroa vuodessa. Summa on noin 17 euroa helsinkiläistä kohden. Aika moni olisi varmaankin valmis maksamaan tuon verran säästääkseen lähipalvelunsa. Etenkin kun ottaa huomioon, että kovin montaa bussimatkaa ei tuolla summalla vuodessa tehdä. No okei, seitsemän.

3) että väestöennusteet ja oppilasennusteet olisivat täysin luotettavia

Lakkautuslistalla olevat kohteet on valittu siten, että näillä alueilla ”asiakasmäärien” nähdään olevan laskussa tai jo laskenut. Näin voi joissakin tapauksissa ollakin, mutta absoluuttisia faktoja väestöennusteet tai etenkään kouluikäisen väestön ennusteet eivät ole.

Jo aiemmin huomattiin, että lapsiperheet eivät sitten muuttaneetkaan Nurmijärvelle pientaloihin vaan jäivät asuttamaan kantakaupunkia ja tukkimaan päiväkoteja. Näin voi käydä myös oppilasmäärien suhteen. Jotka sitä paitsi ovat muutaman vuoden päästä taas kääntymässä nousuun. Kouluja ollaan nyt sulkemassa lyhytnäköisesti muutamaksi vuodeksi.

Kokonaisuutena lakkautuslista ei – mikä yllätys – vastaa kaupungin strategiaan kirjattuja tavoitteita. Strategiaohjelmassa eksplisiittisesti väitetään, että kaupunki pyrkii kehittämään palveluverkkoa vastaamaan asukkaiden tarpeita, vähentämään kaupunkilaisten keskinäistä eriarvoisuutta ja ehkäisemään syrjäytymistä varhaisella tuella ja ennaltaehkäisyllä. Etenkin jälkimmäinen, varhainen tuki ja ennaltaehkäisy, tapahtuu juuri niissä lähipalveluissa, joissa yhteisöllisyyden on mahdollista rakentua. Sen sijaan suuriin yksiköihin keskitetyissä tai internetiin siirretyissä liukuhihnapalveluissa vain kovaäänisimpien ja jo valmiiksi pärjäävien tarpeet tulevat noteeratuiksi.

Todellinen vapaus valita toisin

Ryhmä vaihtoehdottomuuden "politiikasta" tarpeekseen saaneita aktivisteja, poliitikkoja, kulttuurin tekijöitä, tutkijoita ja muita kansalaisia ovat käynnistäneet prosessin, jolla tähdätään politiikan palauttamiseen politiikkaan. Tavoitteena on todellinen vapaus valita toisin.

Ensimmäinen julkinen askel oli vappuna Helsingin Sanomissa julkaistu ilmoitus, jolla kutsuttiin koolle kaikki halukkaat Kulttuuritalolla järjestettävään avoimeen foorumiin. Ilmoituksen maksoivat kolmisensataa allekirjoittanutta. Joukossa tunnettuja ja tuntemattomia nimiä. Foorumi on tulevana lauantaina. Siinä seuraava askel. Tervetuloa paikalle.

Kyse ei ole tietyn puolueen, järjestön tai henkilön oman edun pönkittämisestä. Kyse ei ole myöskään EU-vaalien jälkipyykistä. Vasemmisto rypi suossa jo viime syksynä, kun projektin suunnittelu käynnistyi. Vasemmisto on hävinnyt vaalit toisensa jälkeen ja aina päädytään toteamaan, että viesti oli hyvä, mutta se ei mennyt perille. Jo pitkään olisi ollut kuitenkin tarpeen miettiä olisiko vikaa myös itse viestissä eikä vain sen välityksessä. Lauantaina Kulttuuritalolla paneudutaan toivottavasti myös tähän.

Mitä vikaa viestissä sitten on?

Ensinnäkin vapaus valita toisin edellyttää todellisia toisenlaisia vaihtoehtoja. Ei ole mieltä tehdä nimellistä valintaa perinteisten vasemmisto- ja oikeistopuolueiden välillä, jos poliittisissa linjoissa ei ole eroa. Tällä viittaan esimerkiksi SDP:n kyvyttömyyteen vastustaa uusliberaalia hegemoniaa, mikä on johtanut siihen, että SDP:n politiikan sisällöt ovat juuri siellä, minne tuore puheenjohtajakin ne viime kesäkuussa vahingossa sijoitti: yksin keskustassa. Ei olla sisällöllisesti selkeästi vasemmalla, mutta retorisesti jäädään kuitenkin sopivan etäisyyden päähän kokoomuksesta.

Edelleen nämä todelliset vaihtoehdot edellyttävät näkemyksiä siitä, mitkä konkreettisesti olisivat ne rakenteet, jotka olisivat vaihtoehto nykyiselle järjestelmälle. Ei pientä pintaremonttia ja vanhojen hyvien aikojen muistelua. Elämme aivan eri aikakaudella ja erilaisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa kuin silloin, kun suuret ikäluokat rakensivat itselleen hyvät työpaikat ja eläkkeet ja lapsilleen peruskoulun.

Ei voida enää keskittyä hyvinvoinnin, yhteiskuntarauhan ja talouskasvun turvaamiseen Suomen rajojen sisäpuolella. Ensinnäkään kansallisvaltiokeskeinen päätöksenteko ei ole enää mahdollista globaalin talouden asettaessa sille yhä ahtaampia reunaehtoja. Toisekseen yhden kansan omien etujen ajaminen muiden kustannuksella on huonosti perusteltavissa eikä takaa rauhaa, tai lopulta niitä kahta muutakaan tavoitetta. Globalisaation myötä on rakennettava aiempaa paljon massiivisempia järjestelmiä, joilla ohjata maailmantaloutta siten, että päädytään vaurauden tasa-arvoiseen jakautumiseen ja eettisesti perusteltavissa olevaan yhteiskuntajärjestykseen. Järjestelmän on tietenkin oltava demokraattisessa ohjauksessa.

Vaikka vasemmisto saisi viestinsä muokattua todelliseksi vaihtoehdoksi, on kuitenkin vielä jotain, mikä liittyy ongelmallisesti valintaan ja vapauteen. Ei nimittäin ole kovinkaan selvää, missä määrin ihmiset tekevät vapaita valintoja. Missä määrin valinta perustuu todelliseen tietoon valintojen seurauksista tai tietoisuuteen omiin valintoihin johtavista tekijöistä - oman toiminnan vaikuttimista?

Se, että ihmiset muodostavat mielipiteitään (ja valitsevat) siltä pohjalta, millaisia mielikuvia tai fiiliksiä jokin asia herättää, ei ole todellista vapautta. Se on unissa kävelemistä osaksi sattumanvaraisten ärsykkeiden, osaksi järjestelmällisen manipulaation johdattelemana.

Kuka ei olisi joskus havahtunut kesken mainoslaulun hyräilemisen. Aivoihin pakkautuu paljon muutakin ja paljon huolestuttavampaa mielihalujamme ja mielipiteitämme ohjaavaa materiaalia huomaamattamme, jos emme tarkastele ympäristöä jatkuvasti ja ärsykkeitä kriittisesti suodattaen. Ja kun päätämme tämän tehdä, on käsiteltävä myös ne valmiina vastaanotetut mielipiteet, jotka ennen heräämistä ehtivät tallentua aivokuoreen. Vasta sen jälkeen olemme vapaita valitsemaan. Toivottavasti silloin tarjolla on vaihtoehtoja.

Niin kauan kun suurin osa ihmisistä kävelee unissaan, valtaa pitävillä ei ole hätää. Mutta toivotaan, että ihmiset ovat ja pysyvät lauantaina hereillä. Odotan, että Kulttuuritalolla päästään käsiksi todellisiin vaihtoehtoihin ja kaikille tarjoutuu mahdollisuus osallistua niiden luomiseen.

Vapaus valita toisin - Avoin foorumi 13.6. Kulttuuritalolla: Ohjelma täällä.

Leipää ja sirkushuveja - eli kuinka kouluruoasta säästetään ja politiikan tilaa kavennetaan

Jospa nyt vihdoin kirjoittaisin tänne sanasen siitä, mitä kunnallisvaalien jälkeen olen kunnallispolitiikassa saanut aikaan. Tai lähinnä - mitä en ole yrityksistä huolimatta saanut aikaan.

Opetuslautakunnan kevät on ollut työntäyteinen ja uudelle jäsenelle luonnollisesti vieläkin työläämpi. Esityslistoihin perehtyminen ja taustojen selvittäminen voisi käydä puolipäivätyöstä. Perustuloa odotellessa voi vain tuhrata viikonloppunsa ja vapaailtansa. Toteuma: toteutunut.

Tänään opetuslautakunta hyväksyi ensi vuoden talousarvioesityksen. Ensin hyvinä uutisina kerrottakoon, että tuntikehykseen (eli käytännössä opettajien määrään ja ryhmäkokoihin) ei tehty leikkauksia. Myöskään positiivisen diskriminaation määrärahoihin ei koskettu. Näin voidaan tukea kouluja, jotka tarvitsevat oppilaaksiottoalueensa ja oppilaspohjansa sosiaalisen taustan perusteella keskimääräistä enemmän resursseja ehkäistäkseen oppilaidensa syrjäytymistä. Kriteereinä toimivat huoltajien koulutustaso, perheiden tulotaso sekä oppilaiden maahanmuuttajataustaisuus. Rahoilla voidaan esimerkiksi palkata lisää henkilökuntaa.

Kaupunginhallituksen hyväksymä menoraami vuodelle 2010 oli nimellisesti prosentin tätä vuotta pienempi. Käytännössä sopeuttamistarve oli palkkojen kasvun, tilavuokrien ym. syiden takia -2,5 %. Koska henkilöstömenot muodostavat viraston budjetista suurimman osan, muihin toimintoihin kohdistettavat säästöt olivatkin sitten suuria. Vaikka kouluretkiin ja uusiin oppikirjoihin olisi mukava varata enemmän rahaa, suurimman huolen minussa herätti kouluruokaan ja siivouspalveluihin kohdistetut leikkaukset.

Syöminen on välttämätön perustarve. Kouluruoka vaikuttaa luonnollisesti jokaisen oppilaan hyvinvointiin, terveyteen ja oppimistuloksiin. Helsingissä on kuitenkin myös suuri joukko pienituloisia perheitä, joiden lapsille kouluruoka saattaa olla päivän ainoa ravitsemussuositukset täyttävä lämmin ateria.

Nyt kouluruoasta ollaan säästämässä niin paljon, että seurauksena on merkittävässä määrin laadusta, ruoka-aineista ja monipuolisuudesta tinkimistä. Kouluruokasuosituksia ei välttämättä pystytä ensi vuonna täyttämään.

Tein lautakunnassa esityksen, että kouluruokailuun ja siivoukseen kohdistetuista leikkauksista luovuttaisiin ja määrärahat olisi pidetty vuonna 2010 tämän vuoden tasolla. Ei mennyt läpi. Syy: esitys olisi ylittänyt kaupunginhallituksen antaman budjettikehyksen.

Ongelmana vain oli, ettei kehyksen sisältäkään ollut osoitettavissa momenttia, mistä miljoona euroa olisi voinut siirtää toisaalle. Johtopäätös: kehysbudjetointi jättää lautakunnalle minimaalisen päätösvallan siirrellä kolikoita taskusta toiseen, muttei valtaa tehdä todellisia päätöksiä kuntalaisten palveluiden turvaamiseksi.

Jos lautakunta ei voi tehdä kehyksen ylittäviä talousarvioesityksiä, mikä on lautakunnan poliittinen päätösvalta? Hyvin pieni, nähdäkseni. Kehyksistä neuvottelee pieni poliittinen eliitti. Poliittiset ryhmät toki pitävät luottamushenkilöitään ajan tasalla, mutta tuossa vaiheessa on aika vaikea arvioida mitä miljardit kaupungin tasolla tarkoittaisivat tietyn viraston tietyn palvelun kohdalla. Siispä asia konkretisoituu vasta lautakuntakäsittelyssä. Ja sitten kerrotaan, että tuolloin on jo liian myöhäistä.

Aloittelija kun olen, yritin silti ylittää kehyksen. Toisin sanoen, yritin tehdä lautakunnassa politiikkaa. Toteuma: ei toteutunut.