Tuottavuusohjelma sieltä, minne päivä ei paista

Valtionhallinnon tuottavuusohjelmaa perustellaan mitä moninaisimmilla syillä, joista mikään ei vastaa käsitystäni siitä todellisuudesta, jossa julkisen sektorin työntekijät, tulevat työntekijät tai asiakkaat elävät. Jyrki Kataisen mukaan (HS 29.11.) tuottavuusohjelmalla turvataan hyvinvointivaltion tulevaisuus. Unohdetaanpa hetkeksi kansakuntamme ylpeys, halukkuus heittäytyä kärsimään talvisodan hengessä jonkin epämääräisen ”yhteisen hyvän” nimissä, ja tarkastellaan tuottavuusohjelman perusteeksi esitettyjä väitteitä uudelleen.

Työikäisen väestön pienenemisen suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle pelätään johtavan tilanteeseen, jossa julkiselle sektorille ei riitä enää työvoimaa. Tästä syystä julkista sektoria halutaan ”tehostaa” ja virkoja lakkauttaa. Peruste on eettisesti kestämätön ja huono johtopäätös. Sosiaali-, terveys- ja opetustoimi muun muassa on mitoitettava asiakkaiden ja kansalaisten tarpeiden ja määrän mukaan. Mikäli työvoimasta olisi pulaa, on oltava huolissaan palvelujen laadun rapautumisesta. Laatu ei parane lakkauttamalla virkoja siksi, ettei niitä kuitenkaan saataisi täytettyä. Valtionhallinnossa työvoimasta tuskin tulee olemaan pulaa. Vai miksi kaikki 2000-luvulla valmistuneet yhteiskuntatieteilijät paiskivat pätkätöitä? Omaksi ilokseen?

Katainen jatkaa edelleen, että virkojen lakkauttamatta jättäminen johtaisi tilanteeseen, jossa julkinen sektori nielisi enemmistön työmarkkinoille tulevista ihmisistä. Entä sitten? Yksityinen sektori on jo siirtänyt tuotantonsa halvan tuotannon maihin. Työntekijöitä lomautetaan ja irtisanotaan. Minun nähdäkseni yksityinen sektori ei suoranaisesti kärsi työntekijöiden puutteesta. Toisekseen, myös yksityisellä sektorilla on tehtäviä, jotka voidaan teknologian kehittymisen myötä lakkauttaa ja josta siten voi siirtyä työntekijöitä korkean tuottavuuden sektorille. Ja vielä, kuinka voidaan lakkauttaa virkoja nyt perustelemalla sitä arvioilla siitä, miltä tuotantorakenne 30 vuoden päästä näyttää?

Jos taas ollaan huolissaan siitä, ettei työvoimaa riittäisi yksityisille hyvinvointipalveluille, ihmettelen valtionhallinnon jalomielisyyttä. Se ei voi perustua muuhun, kuin tavoitteeseen lakkauttaa koko julkinen sektori. Miksei tätä sitten sanota rehellisesti ääneen? Siksi, ettei se vastaisi kansalaisten näkemyksiä toivottavasta yhteiskuntarakenteesta. Näin ollen todelliset tavoitteet on kätketty ja puhutaan epämääräisestä ”välttämättömyydestä” ja ”vaikeista valinnoista”.

Mitä tulee puheeseen palveluiden ja hallinnon tuottavuuden parantamisesta ja tehostamisesta, Katainen muiden muassa kärsii joko ymmärtämättömyyden puutteesta tai edellä kuvatusta epärehellisyydestä. ”Työtä ei vaadita tehtävän enemmän vaan vähemmän ja fiksummin”. Mikäli tuottavuusohjelman puolestapuhujat olisivat itse joskus työskennelleet palvelusektorilla, he tietäisivät, että ihmisten kanssa tehtävää työtä ei voi vähentää ja samalla saavuttaa parempia lopputuloksia.

Rutiinityön määrän vähentäminen tarkoittaa vähemmän kontakteja vaikkapa sosiaalityön asiakkaisiin, potilaisiin, hoivan tarpeessa oleviin vanhuksiin tai kasvatettaviin lapsiin ja nuoriin. Hyvinvointipalveluiden ydintehtävät ovat nimenomaan rutiineja: toistuvia ihmisten kohtaamisia, joissa hoidetaan, hoivataan, opetetaan, kasvatetaan ja ohjataan. Me tiedämme jo nyt näistä karsimisen johtaneen mm. turvattomuuden ja pahoinvoinnin lisääntymiseen. Teknologia ei voi korvata ihmiskontakteja. Lääkkeiden ottamisesta muistuttava koje ei estä kotiinsa juuttunutta vanhusta vajoamasta masennukseen. Mikäli tulevasta työvoimapulasta ollaan huolissaan, olisi varmaankin syytä olla huolissaan myös työikäisten ja kasvavien nuorten työkyvystä. Huonosti hoidetut ja riittämättömät palvelut johtavat puutteelliseen työkykykyyn niin lyhyellä kuin pitkällä ajanjaksolla.

Mitä taas tulee esimerkiksi valtion tutkimus- ja tilastointilaitoksiin, henkilökunnan vähentäminen ja sitä kautta ”ydintehtäviin” keskittyminen johtaa tilanteeseen, jossa mitään uusia ajatuksia, eli uusliberalistien kovasti kaipaamia innovaatioita, ei ehditä kehittelemään ja synnyttämään. Tehostaminen tekee julkisen sektorin työntekijöistä robotteja, joilla ei ole ajattelun lisäksi aikaa kyseenalaistaa ja kritisoida. Aika hieno suunnitelma.

Tuottavuusohjelma ei ole mitenkään eettisesti perusteltavissa ja johtaa julkisen sektorin alkuperäisten tavoitteiden kannalta yhtä perversseihin lopputuloksiin, kuin Neuvostoliiton tuottavuusohjelmat aikanaan. Karja voidaan teurastaa kerralla, mutta se näyttää tilastoissa hienolta vain nälänhätään asti.

Kiitokset ja pika-analyysi

499 ääntä (tarkastuslaskennassa 11 lisää) tuli ja varavaltuutetun paikka. Olen hyvin iloinen tästä tuloksesta ja kiitän kaikkia minua äänestäneitä, kampanjatyöntekijöitä ja tukijoitani!

Puolueen alennustila puolestaan jatkuu, eikä siinä ole mitään uutta, yllättävää tai epäreilua.

Nuorena ja tuntemattomana ehdokkaana menestyin ensiyrittämällä hyvin - vaalivalvojaisten jälkeen tapaamieni puolueaktiivien mukaan yllättävän hyvin. Minulla oli puhtaasti vasemmistolainen agenda. Pidän saavuttamaani äänimäärää osoituksena siitä, että ihmiset haluavat SDP:ltä rehellisen vasemmistolaista sosialidemokratiaa. Eikä tämän pitäisi olla kovin yllättävää.

Ehkäpä puolueen olisi aika miettiä sitä keskustassa häärimistä uudelleen. Toivottavasti tämän jälkeen etsikkoaika voitaisiin päättää ja puolue palaisi vihdoin juurilleen.

Eräässä blogissa soimataan Erkki Tuomiojaa siitä, että hän kritisoi SDP:n unelmahöttöä vasta vaalien jälkeen eikä niitä ennen. Ikään kuin puoluetoimisto olisi tällaista kritiikkiä kuultuaan luopunut unelmakampanjastaan. Ei tietenkään olisi. Unelmakampanjastahan oltiin ylpeitä ja sen kritisoiminen herätti jo elokuussa voimakkaita tunnereaktioita.

Tämän puolueen toistuva ongelma on se, ettei se pysty ottamaan vastaan puolueen sisäistä kritiikkiä, vaikka kaikki tietävät että jotain on pielessä ja kannatus vain laskee. Tämän voi todeta vaikka lukemalla kyseisen unelmakampanjaa kritisoineen blogimerkinnän kommenttiosion.

Niin, ja kriitikoiden kritisoijille: puolueen sisäisessä oppositiossa istuminen ei johdu siitä, ettei muuta "osaisi". Se johtuu siitä, että puolueen ja sosialidemokratian välinen etäisyys on huolestuttavan iso ja oppostition mielestä tämän etäisyyden pitäisi kadota. Eli oppositiolla on näkemys, joka eroaa puolueen valtavirrasta. Jostain syystä nämä itsenäiset analyysit ja näkemyserot tulkitaan kyvyttömyydeksi tehdä mitään. Hmmm. Missä vika?

Tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen Helsingin puolesta

Kuntapolitiikan rajoitteet tulevat läheltä ja kaukaa

Ihmisten poliittinen aktiivisuus on jo pitkään ollut laihanlaista. Suurin osa suomalaisista ei osaa nimetä edes hallituspuolueita. Siksi voikin olla vaikea herättää keskustelua kunnallisvaalien alla muista kuin äänestäjän henkilökohtaisiksi kokemista aiheista erittäin konkreettisella tasolla. Esimerkiksi lähipäiväkodin säilyttäminen, terveyskeskusjonon lyhentäminen ja bussilipun hinnan puolittaminen ovat kouriintuntuvia tavoitteita. Näitä on toki tärkeä ajaa ja sitä itsekin teen. Vaalikampanjoinnin pitäisi kuitenkin olla myös aikaa, jolloin voitaisiin puhua niistä rakenteista, jotka mahdollistavat tai estävät näiden tavoitteiden toteutumisen. Tällaista keskustelua ei juuri käydä. Puhutaan unelmista, mutta ei uusliberalismista.

Entä jos ihmisille yrittäisi kertoa, että syy kuntien peruspalveluiden rapautumiseen on sellaisen politiikan tietoisessa harjoittamisessa, millä julkinen sektori on uhrattu markkinoiden vapauttamisen nimissä. Entäpä jos vielä yritettäisiin tehdä näkyväksi yhteys tämän ja maailmaa vavisuttavan finanssikriisin välillä? Voisiko jopa Yhdysvaltojen roskapankilla, Islannin pankkien konkursseilla ja terveyskeskusjonon pituudella olla jotain yhteyttä?

Suomen on vaikea enää harjoittaa kansallisvaltiokeskeistä politiikkaa, koska talouspolitiikka ei ole maan poliittisten päättäjien käsissä. Sama tekijä, mistä seuraa talouspolitiikan karkaaminen käsistä, on syynä myös kuntien palveluiden kyvyttömyyteen vastata kuntalaisten todellisiin tarpeisiin.

Uusliberalistinen politiikka tähtää markkinoiden vapauttamiseen kaikesta poliittisesta ohjauksesta. Tämä edellyttää sellaisten mekanismien poistamista, jotka rajoittavat pääoman vapaita liikkeitä. Mm. verotus ja työlainsäädäntö ovat tällaisia esteitä. Uusliberalistit legitimoivat tämän toiminnan lupaamalla lisää rahaa ja hyvinvointia kaikille. Todellisuudessa raha kasautuu pienen eliitin taskuihin.

Työlainsäädännön heikentymisen ja verotuksen kautta tapahtuvien tulonsiirtojen niukentamisen myötä suurin osa ihmisistä jää ilman kohtuullista korvausta työstään, pahimmillaan työttömiksi "tuotannollisista ja taloudellisista syistä" milloin vain ja tuolloin ilman riittävää työttömyysturvaa.

Valtion toimijuus on jo alisteista markkinoiden toimijuudelle. Hyvinvointivaltion purkaminen kokonaan olisi silti ollut liian hankalaa ja epäilemättä herättänyt kiihkeää vastarintaa. Uusliberalismi onkin ujuttautunut hyvinvointivaltioon salakavalasti tuomalla oman käsitteistönsä julkiselle sektorille ns. New Public Managementin myötä.

Uuden julkisjohtamisen opin tavoitteena on byrokratian vähentäminen ja tehokkuuden tavoittelu. Hokema on lyönyt itsensä niin hyvin läpi, että kuka tahansa uskoo varmaksi, että julkisen sektorin byrokratia on paha asia ja sitä on kevennettävä - täysin ilman minkäänlaista tilasto- tai tutkimustietoa aiheesta. Todellisuudessa tehokkuuden tavoittelu on johtanut kunnissa jatkuvaan aliresursointiin ja alibudjetointiin. Ja sitä myöten kasvavaan eriarvoisuuteen ja pahoinvointiin.

Mutta vaalikampanjoissa ei ole enää tapana pohtia ylärakenteita. Edes alkeellisella tasolla. Olin viime viikolla vaalipaneelissa, jossa yleisön edustaja kertoi tapahtumasta, jossa hän oli tullut syrjityksi seksuaalisen suuntautumisensa takia. Eräs panelisteista, nykyinen kaupunginvaltuutettu, pahoitteli tuota "valitettavaa yksittäistapausta". Yleisössä istunut mies jatkoi tarinaansa ja totesi, ettei kyse ollut yksittäistapauksesta vaan rakenteellisesta syrjinnästä. Tartuin tähän huomioon ja jatkoin puhumista rakenteista, kunnes em. valtuutettu kimmastui ja sähähti minulle "kyse ei ole mistään rakenteista, vaan yksittäisistä ihmisistä ja heidän yksittäisistä teoistaan".

Poliittinen keskustelu kaipaisi kipeästi ravistelua. Aina silloin kun esitetään eriarvoisuuden johtuvan "yksittäisistä" tapahtumista, on välttämätöntä esittää lisäkysymyksiä. Olisiko tosiaan vain sattumaa, että tietyn ryhmän edustajia säännönmukaisesti kohdellaan tietyllä tavalla? Onko hyvinvointivaltion purkaminen ollut vain sarja yksittäisiä leikkauksia, jotka ovat sattumalta seuranneet toisiaan? Entä voiko ihmisten toiminta ylipäätään olla vapaata kaikista ideologista ja sosiaalisista rakenteista? Tuskin.

Pikemminkin kyse on siitä, että nämä ideologiat ja rakenteet on häivytetty tietoisesti osaksi ihmisten arkitodellisuutta, jolloin niitä on vaikea nähdä. Tämän vuoksi tarvitaan jatkuvaa kriittistä oman toiminnan ja yhteiskunnan tarkastelua. Ja todellisen demokratian toteutuminen edellyttää kriittisyyttä niin äänestäjiltä, ehdokkailta kuin valituksi tulleilta päättäjiltäkin.

Tasa-arvoa, juhlia ja nuorten kohtaamisia

Tovereita matkalla Paasitorniin


Kuluva viikko oli täynnä hyviä tilaisuuksia, joihin kaikkiin ei ehtinyt paikalle. Vasemmistonaiset olivat järjestäneet norjalaisen feminismin grand old ladyn Berit Åsin Suomeen. Keskiviikkona olisi ollut Amnestyn järjestämä tilaisuus Helsingin palveluista ja naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Nämä jäivät harmittavasti väliin. Sen sijaan ehdin kyllä muutamaan muuhun tilaisuuteen, jotka antoivat ajattelemisen aihetta nekin.

Maanantaina Hanasaaressa järjestettiin Tavoitteena tasa-arvoinen päiväkoti -seminaari. Seminaarin tähtipuhujana oli ruotsalainen tasa-arvoisen varhaiskasvatuksen pioneeri Kajsa Wahlström. Hän on kehittänyt menestyksellisen tasa-arvopedagogiikan, joka leviää naapurimaassamme suurella suosiolla. Suomessa tilaisuus oli aiheesta ensimmäinen ja tuli ilmiselvästi tarpeeseen. Ilmoittautumisia tuli niin runsaasti, että tila piti vaihtaa alkuperäistä suurempaan.

Wahlströmin perusargumentti on se, että lapsia kasvatettaessa heitä ei tule ohjata käyttäytymään ahtaiden sukupuoliroolien mukaisesti, vaan päinvastoin: laajentaa sekä tyttöjen että poikien rooleja ja sallia heille osallistuminen toistensa monopolisoimille alueille. Näin heillä on myöhemmin elämässä mahdollisuus tehdä valintoja omista lähtökohdistaan, omien kykyjensä ja taipumustensa perusteella - ei rajoitettujen sukupuoliroolien perusteella.

Wahlström on havainnoinut lastentarhanopettajien työtä päiväkodeissa ottaen arkisia tilanteita nauhalle ja videolle. Kun pedagogit jälkeenpäin kuuntelivat tai katsoivat omaa toimintaansa nauhalta, he olivat kauhistuneita. Tiedostamattaan he kohtelivat tyttöjä ja poikia eri tavoin. Tämän jälkeen näissä päiväkodeissa päätettiin ryhtyä toimimaan toisin. Tulokset ovat olleet hyviä. Tavoitteena on siis tietoinen pyrkimys ulos ahtaista sukupuolirooleista, ja sitä kautta myönteisen itsetunnon luominen kaikille lapsille. Aiheesta voi lukea lisää täältä.

Yllä kuvatun ymmärtäminen on ollut ihmisille vaikeaa. Suurin harhaluulo tasa-arvoisesta varhaiskasvatuksesta on se, että päiväkoteihin tarvittaisiin lisää miespuolisia työntekijöitä tarjoamaan miehen mallia pienille pojille. Väärin. "Miehen" tai "naisen" malleja nimenomaan ei tarvita, mikäli halutaan edistää tasa-arvoa. Juuri näistä perinteisistä roolimalleista on pyrittävä eroon. Juuri sitä virheellistä käsitystä, että naiset tai miehet ovat biologisesti ja luonnostaan tietynlaisia, ei pidä vahvistaa. Sukupuoli määrittää ihmisten tekemisiä biologisesti hyvin vähän. Enemmän määrittävät esimerkiksi temperamentti tai terveydentila. Ja eniten määrittävät sosiaalisesti rakennetut naisen ja miehen kahleet.

Add men and stir -argumentti on muissakin yhteyksissä yleisesti käytetty arkijärjen luoma kammotus. Lisää miehiä sosiaalityöhön, peruskouluihin tai päiväkoteihin, ja ihmiset saavat tasa-arvoista kohtelua? Miten yksin miehen läsnäolo jo riittäisi tasa-arvon saavuttamiseen? Miltähän planeetalta tällaiset supersankarit ovat kotoisin?

Tasa-arvo ei etene askeltakaan sillä, että joka paikassa on yhtä paljon miehiä ja naisia. Tarvitaan asenteiden ja ajatusrakenteiden tiedostamista ja tietoista muuttamista. Siihen kykenevät kyllä sekä miehet että naiset. Mutta arkijärjen käyttö ei ole silloin sallittua. Tarvitaan kriittistä analyyttisyytta.

Kuten Wahlströmkin seminaarissaan totesi, päiväkodin työntekijöiden pitäisi edustaa ammattikuntaansa, ei sukupuoltaan. Hehän ovat työhönsä koulutettuja ammattilaisia, pedagogeja. On vähättelevää sanoa, ettei opettaja, sosiaalityöntekijä tai lastentarhanopettaja kykenisi kohtelemaan miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia, yhtä kunnioittavasti ja tasapuolisesti.

Tämä syytös muuten esitetään aina juuri naisia kohtaan - että ongelmana ovat ne naisvaltaisilla aloilla työskentelevät naiset, jotka sukupuolensa johdattamina työssään syrjivät miehiä. Mutta jos vain saataisiin pari miestä näihin hommiin, niin johan olisi ongelmat hoidettu. Olisikohan syytä miettiä millainen tiedostamaton asenne naisten ja miesten kykyjä kohtaan piilee tämän perustelun takana?

Ja jos todella uskotaan, että naiset ovat sukupuolensa vankeja, millä perusteella miehet eivät ole? Ai niin, mieshän ei ole sukupuoli vaan normi. Sitähän tässä ajetaan takaa, mikäli tämä ajatuspieru viedään loogiseen johtopäätökseensä. Mutta miesaktivistit tässä sahaavat omaa oksaansa. Miten miehiä voidaan syrjiä sukupuolen perusteella, mikäli heillä ei sellaista ole?

--

Ja samoja aiheita puitiin keskiviikkona Helsingin piirin ja Demarinaisten järjestämässä Klub Edistyksessä, joka pidettiin Bellyssa. Puhuin tilaisuudessa Saija Jokelan kanssa Osku Pajamäen haastateltavana siitä, onko sukupuolella väliä kunnallispolitiikassa. Ja onhan sillä, vielä. Tavoitteena olisi kuitenkin oltava, että jonain päivänä sukupuoli ei enää määritä ihmisen toimintamahdollisuuksia. Tämä edellyttää kokonaisvaltaista ajatusrakenteiden muutosta. En nyt raapusta tähän kokonaisvaltaista analyysia tilanpuutteen vuoksi. Sen sijaan suosittelen lukemaan lisää aiheesta Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan tasa-arvovaalit.fi -kampanjasivuilla. Se on hyvä alku.

--

Torstaina oli vuorossa Naisjärjestöt yhteistyössä - Kvinnoorganisationerna i Samarbete Nytkis ry:n 20-vuotisjuhlat Smolnassa. Nytkis perustettiin aikanaan valvomaan ja puolustamaan naisten oikeuksia. Järjestö muodostuu eduskuntapuolueiden naisjärjestöistä, Suomen naistutkimuksen seurasta, Naisjärjestöjen keskusliitosta ja Naisasialiitto Unionista. Ja hyvin paljon se on saanutkin aikaan.

Yksi juhlapuheista sisälsi kehoituksen, että naisten ei tulisi olla niin huolissaan miesten pärjäämisestä vaan antaa heidän järjestäytyä itse ajamaan tasa-arvoa. Tasa-arvo ei toteudu, ennen kuin myös miehet ryhtyvät sitä ajamaan. Juhlapuhuja oli puolittain oikeassa. On hyvin vaikea edetä mihinkään, mikäli vain osa ihmisistä pyrkii päämäärään, jota on lähtökohtaisestikin mahdotonta saavuttaa ilman kaikkien osanottoa.

En kuitenkaan usko, että pääsemme kovin pitkälle, mikäli miehet ja naiset jatkavat tasa-arvokysymysten käsittelyä omissa leireissään. Historiallisesti tämä on ollut perusteltua, mutta nyt on aika etsiä toisenlaisia lääkkeitä. Tasa-arvoa ajavalla kansalaisyhteiskunnan sektorilla tilanne on erittäin tulehtunut. Kaikenlaisia salaliittoteorioita ja vihanpitoa esiintyy puolin ja toisin. Tämä ei vie meitä lähemmäs päämäärää.

Toisen sukupuolen kohtaaman syrjinnän ja sorron mitätöinti on lapsellista nokittelua, mikä vain syventää kuilua. Feministien leimaaminen verenhimoisiksi miestenvihaajiksi ei kyllä kannusta feministejä lähestymään miesaktivisteja. Mutta joku keskusteluyhteys pitäisi saada rakennettua. Olen pohtinut tätä vastakkainasettelua uusimmassa Dooriksessa (s.17), joka löytyy täältä.

Jos jollain on hyviä ideoita, miten tästä asemasodasta päästään rakentaviin ratkaisuihin, kertokaa. Jos nimimerkilliset katkeroituneet naistenvihaajat ajattelivat vielä tulla syyttämään minua ja feministejä kaikista miesten ongelmista ja maailman pahuudesta, jättäkää väliin. Olette väärillä jäljillä. Mustaa vihaa ja katkeruutta kannattaa purkaa terapiassa, mutta minulla ei ole siihen koulutusta.

--

Eilen juhlittiin Paasitornin sataa vuotta Kaupunginteatterissa ja itse juhlarakennuksessa. Kjell Westön kirjan näyttämösovitus "Missä kuljimme kerran" oli väsyttävän uskollinen alkuperäisteokselle. Kirjan tapahtumat käytiin läpi hengästyttävällä tahdilla juosten kohtauksesta toiseen. Henkilöhahmot jäivät pinnallisiksi eikä ihmiskohtaloista ehtinyt siten liikuttua. Harmi. Pystyisiköhän valtuustossa vaikuttamaan Kaupunginteatterin ohjelmatarjontaan? Viime vuosina kaikki katsomisen arvoinen on esitetty pienissä teattereissa lukuun ottamatta paria klassikkoteosten rohkeaa uutta tulkintaa Kansallisessa. Voisi Kaupunginteatteri ottaa mallia lahden takaa.

Paasitornista siirryttiin nuorille äänestäjille järjestettyihin Ketä kiinnostaa -bileisiin Virgin Oiliin. Viikolla julkaistujen uutisten perusteella suurin osa suomalaisista ei tiedä, mitkä puolueet ovat hallituksessa. En odottanut, että nämä nuoret olisivat juurikaan sen kiinnostuneempia politiikasta saati minun ajatuksistani. Olin väärässä. En ollut ennen eilisiltaa vielä kertaakaan joutunut vastaamaan kysymyksiin jakaessani vaaliesitteitä. Ja näiltä nuorilta tuli tiukkoja kysymyksiä. Ihan oikeaa poliittista keskustelua! Olen vilpittömän iloinen, että lähdin baariin ja todistin omat ennakkoluuloni vääriksi. Luullakseni onnistuin myös muuttamaan muutaman ennakkoluuloja demareista. Tai pikemminkin laajentamaan demarin käsitettä.

Ennakkokäsityksistä oikeaksi puolestaan osoittautui se, ettei ole helppoa olla ehdolla SDP:n listalla. Demarit ovat nyt niin out, ettei tämä tosiaan jäänyt kenellekään epäselväksi.

Veronkevennysten vaatiminen vastuutonta

Hesarin mielipideosastolla esitettiin vaatimus kunnallisveron laskemisesta. Tässä on kirjoittamani vastine, joka julkaistiin Hesarissa 21.9.

Helsingin verotusta ei voida keventää

Mika Rossi (HS 16.9.) esitti vaatimuksen siitä, että ”suuren keskituloisten helsinkiläisten enemmistön taloudellisesta liikkumatilasta on huolehdittava” kunnallisveroa alentamalla. Palvelut on hänen mielestään järjestetty Helsingissä niin hyvin, että olisi perheiden edun mukaista keventää verotusta prosentin verran.

Mihinkähän tietoon Rossin näkemykset Helsingin palveluiden tilasta perustuvat? On yleisesti tiedossa, että erityisesti terveyspalvelut eivät kykene vastaamaan ihmisten tarpeisiin. Terveyskeskuksista lääkärin aikaa joutuu odottamaan yli kuukauden. Mielenterveyspalveluissa jonot ovat jopa puoli vuotta. Kaupungin vuokra- asunnon saa joka kymmenes hakijoista. Vanhusten asumispalvelupaikoista on niin suuri puute, että vain huonokuntoisimmat saavat paikan. Rossi on väärässä, kun hän toteaa ettei kilpailukyvyn vaalimisen perusasioista ole pidetty huolta. Kyllä on. Huono-osaiset on laitettu kilpailemaan: kuka on lähimpänä romahduspistettä, saa ajanvarauksen tai hoitopaikan.

Rossin todellisuudessa olisi oikeudenmukaista laskea verotusta näinkin huolestuttavassa tilanteessa. Samassa todellisuudessa kahden palkansaajan perhe ostaa säästetyillä veroeuroillaan 1440 euron pesukoneen.

Tämä todellisuus ei kuitenkaan vastaa suurimman osan helsinkiläisten todellisuutta. Helsinki on yksinäisten kaupunki, johon on kertynyt tilastollisesti suhteellisen paljon sosiaalisia ongelmia. Niiden hoitaminen on yhteinen velvollisuus ja se vaatii yhteisiä verotuloja.

Raakaa todellisuutta

Nuorten pahoinvoinnilta ei voi enää sulkea silmiä. Suomessa on tapahtunut vuoden sisällä jo kaksi eurooppalaisittain ennen näkemätöntä koulusurmaa. Yksistään viime kesän aikana useampi nuori sai surmansa ikätoverin kädestä tai oman käden kautta.


Jokaisen veriteon jälkeen mielipideosastoilla ryhdytään taivastelemaan, miksei nuorten hätään ole puututtu ajoissa. Kun on kulunut riittävästi aikaa, ollaan taas ajamassa veronalennuksia. Kokonaisuuden hahmottaminen osoittautuu vaikeaksi, kun viihteellistynyt media keskittyy mässäilemään skandaaleilla ja tragedioilla ja omat ajatukset heiluvat tuulen mukana.

Eduskunnassa pohdittiin jo vuosi sitten lokakuussa nuorten pärjäämistä kouluissa. Tuolloin lasten- ja nuortenpsykiatri Veli-Matti Tainion viesti oli selvä: jopa viidennes nuorista kärsii mielenterveyshäiriöistä. Tytöt ja pojat kärsivät eri tavoin: tytöt ovat poikia useammin masentuneita tai heillä on syömishäiriö, pojilla puolestaan esiintyy enemmän päihteiden ongelmakäyttöä ja sopeutumishäiriöitä. Vain puolet näistä nuorista on palveluiden piirissä.

Lapsiasiainvaltuutettu on jo aiemmin teroittanut, että erityisopetuksessa olevien lasten määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa kaikilla luokka-asteilla. Lamavuosien jälkeen sekä psykiatrista hoitoa tarvitsevien että lastensuojelun asiakkaiden määrä on noussut jyrkästi. Tilastoista käy ilmi, että 15-29 -vuotiaiden nuorten miesten kuolemista neljännes on itsemurhia.

Tämä tieto ei kuitenkaan saa pysähtymään. Veronalennuksia kannatetaan ja omaa etua ajetaan aina niin kauan, kunnes pahoinvointi on kanavoitunut silmittömäksi väkivallaksi. Tässä kohtaa on todettava, että tehdään suuri virhe, jos tyydytään helppoihin vastauksiin ja ulkoistetaan tapahtunut yhteiskunnan marginaaliin, poikkeusyksilön päähänpistoksi.

On hyväksyttävä se pelottava ja järkyttävä tosiasia, että suuri osa vastaantulijoista, naapureista ja kavereista voi huonosti. Ja suurin osa heistä ei saa apua silloin, kun he sitä tarvitsisivat. Helsingissä jono mielenterveyspalveluihin on puoli vuotta. Siis puoli VUOTTA. Ei auta, että akuuttiin hoitoon pääsee suljetulle osastolle silloin kun on jo kilahtanut. Täytyyhän ihmisten hätään voida vastata ajoissa – ennen kuin joku on jo tapettu tai ainakin yritetty.

Stakesin tutkija Minna Salmi luettelee useita syitä siihen, miksi lasten ja nuorten pahoinvointi on lisääntynyt viime vuosina. Työelämän kiristyminen on vähentänyt perheiden yhteistä aikaa. Lamavuosista lähtien lapsiperheiden köyhyys on kasvanut. Lama on syynä myös siihen, että julkisia palveluita on leikattu ja murennettu. Onko tiedossa yhtäkään julkista palvelua, jossa tehostamisen ja säästöjen myötä henkilökuntaa olisi riittävästi?

Päiväkotien ja koulujen ryhmäkokoja on kasvatettu. Opettajat eivät ehdi oppia tuntemaan lapsia edes nimeltä. Oppilashuollon resurssit on typistetty siten, ettei kouluissa ole enää täysipäiväistä terveydenhoitajaa, saati sitten koulukuraattoria tai koulupsykologia.

Kenen puoleen lapsi voisi hädässään edes kääntyä? Aikaa lapsen kohtaamiseen ei ole koulussa eikä kotona. Mikäli ongelma havaitaankin, lasta ei saada hoitoon vaan hän pääsee jonoon. Ja jonoonkaan ei muuten ihan kaikkia oteta.

Järkyttävien tragedioidenkin kohdalla on muistettava, että ne ovat jäävuoren huippu. Pinnan alla on suurin osa massasta. Tavallisena arkipäivänäkin suuri osa koulumatkallaan ohikävelevistä nuorista voi huonosti. Jotta hätään voidaan vastata, taivastelu on muutettava teoiksi. Hoitojonojen purku, ryhmäkokojen pienentäminen ja henkilökunnan lisääminen vaativat puhdasta rahaa.

Viimeistään nyt on nähtävä, ettei tuottavuus- ja tehostamisohjelmilla saada aikaan mitään vaalimisen arvoista. Tapauksesta HUS huomataan, etteivät mitkään päätöksen ole koskaan peruuttamattomia. Uskallettiin katsoa totuutta silmästä silmään ja todeta, että me on mokattu. Ja sitten vaihdettiin suuntaa.

Mitä Othellosta voidaan oppia

Kirjoitan vaihteeksi hieman kulttuurista. Kävin katsomassa Kansallisteatterissa 10.9. ensi-iltansa saaneen Othellon modernisoidun version ja olin vaikuttunut. Helsingin Sanomissa Kirsikka Moring teki arvostelussaan esityksestä hyviä havaintoja, mutta vääriä johtopäätöksiä. Koska näytelmällä on monia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, ruodin esitystä ja sen saamaa kritiikkiä myös blogissani.

Arvostelussaan Moring syytti ohjausta selkeiden moraaliasetelmien puutteesta. Samalla hän epähuomiossa kiteytti oman kritiikkinsä perimmäisen ongelman. Näytelmästä ei ole löydettävissä yksinkertaisia totuuksia. On typerää edes etsiä sellaisia.

Ohjaaja Michael Baran on onnistuneesti sijoittanut Shakespearen ajattoman mustasukkaisuusdraaman 2000-luvulle. Othellon komentopaikka muistuttaa Irakin tai Afganistanin taistelutantereita. Monologit hoidetaan kännykkään puhuen. Ja hovissa menestyneet on puettu sliipattuihin pukuihin. Toisin kuin Moring esittää, pakan myllääminen ei ole pilannut tulkintaa, vaan sillä on onnistuneesti havainnollistettu nykypäivän ja 1600-luvun valtakamppailuiden yhtäläisyyksiä.

Othellon viattoman vaimon, Desdemonan, esittäminen kikattavana teininä on yksi ohjauksen terävimmistä havainnoista. Sekä Moring että näytöksen väliajalla tapaamani ihmiset olivat tästä kuitenkin pahoillaan. Heidän mielestään Desdemonasta on tehty hutsu, jonka puhtaus ja viattomuus on turmeltu.

2000-luvun nuoret neidot kohtaavat naiseksi kasvamisen kynnyksellä ristiriitaisia paineita ja vaatimuksia, jotka ulospäin näyttäytyvät kovana ulkokuorena ja epäjohdonmukaisena käytöksenä. Tytöille tyrkytetään musiikkivideoissa ja televisiossa roolimalleja, joita omaksuessaan he näyttävät ja käyttäytyvät ikäistään vanhempien seksisymbolien tavoin. Vähäpukeisuus ja itsensä tyrkyttäminen näyttäytyvät legitiiminä naiseutena, jota tarjoillaan avokätisesti myös julkisissa tiloissa bussikatoksia myöten.

Todellinen sisäinen kehitysvaihe lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, oman identiteetin ja maailmankuvan etsiminen, konkretisoituu kokeilunhaluna ja ajoittaisena lapsellisena käytöksenä. Desdemonan sisäisen viattomuuden ja puhtauden epäileminen ulkoisen habituksen
perusteella osoittaa tietämättömyyttä siitä todellisuudesta, jossa nuoret tytöt ja naiset elävät.

Samaa todellisuutta on sotien, terrori-iskujen, murhien ja väkivaltaisuuksien katsominen: mykkänä ja turtuneena televisioruudusta ja nimenomaan kotisohvalta. Aivan kuten Othellon loppukohtauksessa sivuhenkilöt on laitettu tekemään.

Oliko näytelmässä jokin moraali, Moring kysyi. Ihmiskunnasta ei ole koskaan löytynyt puhtaasti hyviä tai pahoja ihmisiä. Niitä ei löydy Shakespearen näytelmästäkään. Othellon tarina saa katsojan kysymään missä määrin kukin on vastuussa omista teoistaan. Voiko vastuun vierittää manipuloijan harteille? Entä tapahtumien seuraaminen sivusta? Olemmeko kaikki syyllisiä seuratessamme uutisia ja silti jatkaessamme normaalia arkipäiväistä elämäämme?

Näytelmässä Othello rakastaa tuoretta vaimoaan valmiina täyttämään tämän kaikki toiveet, kunnes kiero oman edun tavoittelija Jago myrkyttää Othellon epäilemään morsiamensa uskollisuutta. Lopulta Othello kuristaa Desdemonan hengiltä. Othellon asteittainen sortuminen osoittaa hienosti, miten kriittisyyden heittäminen sivuun johtaa tuhoisiin seurauksiin.

Yksilö on aina lopulta vastuussa omista teoistaan. Jokaisen pitäisi kyetä tarkastelemaan omia tunteitaan ja tekojaan sekä muiden puheita alituisen kriittisesti. Shakespearen teksti muistuttaa siitä, miten vaikeaa se on. Osoitteleva ja mustavalkoinen hyvien ja pahojen erottelu olisi tuhonnut sanoman täydellisesti.

Kuva Kansallisteatteri

Kameleontti jatkaa liikehdintää

Kesäkuun puoluekokouksen jälkeen kirjasin katkeria mietteitä SDP:n lavastetusta uudistumisesta ja puolueen kyvyttömyydestä vastata kovan kapitalismin asettamiin haasteisiin. Kesä on ohi ja on aika tehdä tilannekatsaus.

SDP:stä on nyt sitten näemmä tehty pysyvästi uusi - lisäämällä puolueen nimen eteen sana uusi. Tätä toistetaan tunnollisesti haastatteluista ja paneelikeskusteluista toiseen. Puoluejohto ei ole kuitenkaan jättänyt uuden SDP:n projektia tähän. Nyt on lähdetty kunnallisvaaleja kohti vielä nerokkaammalla idealla: unelmakiertue on käynnistetty.

SDP on painanut pikkuisen läpyskän, jonka kannessa lukee ”Pieni kirja suurista unelmista”. Puolueen puheenjohtajalle voi lähettää lehtimainoksissa mainittuun numeroon tekstiviestin, johon voi kirjata oman unelmansa. Hienoa. 160 merkkiin mahtuu mainiosti hyvinvointivaltio.

Itse en tosin aio sellaista viestiä lähettää. Minä en nimittäin luokittele hyvinvointia unelmaksi, vaan perusoikeudeksi. Tämän pitäisi sosialidemokraattiselle puolueelle olla itsestään selvää. Mutta jälleen kerran: eipä tunnu olevan.

Miten Urpilaisen kovasti mainostama johtava arvopuolue voi olla niin vailla omia näkemyksiä yhteiskunnan tilasta, epäkohdista, pahoinvoinnin syistä ja ratkaisuista niihin puuttumiseksi, että pitää erikseen lähteä kysymään kadulta missä mättää ja mitä tehtäis.

Toinen ongelma on edelleen se, että kaikkien unelmia ei voida toteuttaa. Yhteinen etu ja oman edun tavoittelu eivät ole sovitettavissa, ellei kaikilla sattuisi olemaan se sama unelma kaikkien maailman ihmisten kesken tasan jaetuista resursseista. Ja mehän tiedämme, etteivät asiat näin onnellisesti ole.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että pyritään edistämään kommunikatiivista demokratiaa. Mutta pieni kirja suurista unelmista ja tekstiviesti kännykkään ovat perin heppoisia tapoja edistää demokratian ja kollektiivisen hyvinvoinnin kaltaisia jaloja päämääriä.

Uutta julkisjohtamista vanhuspalveluissa: rahat ja henki

Tämän päivän Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla oli kauhutarina espoolaisesta palvelutalosta. Vuosien varrella palvelutalon asukkaita on kiusattu, kohdeltu kaltoin, jätetty heitteille ja käytetty hyväksi sekä taloudellisesti että seksuaalisesti. Jutussa kerrotut tapaukset ovat niin outoja, ettei niitä tahtoisi todeksi uskoa. Monen on helppo viitata tarinoille kintaalla sillä perusteella, että kertojat ovat ikäihmisiä - vanhoja höppänöitä, joiden muisti pettää tai parkinsonin tauti vaivaa.

Juuri palvelutalojen ja muiden vanhuspalveluiden asiakaskunnan haavoittuvuus iän karttumisen, toimintakyvyn alentumisen ja sairauksien seurauksena olisi syytä muistaa mietittäessä hyvinvointivaltion purkamisprojektin etenemistä. Ja kaikkihan näistä vanhuksista haluavat omien sanojensa mukaan huolta pitää. Mutta hesarin juttu on traagisen osuva esimerkki siitä, miten tekopyhää on puhua apuatarvitsevien puolesta, jos agendalla ei samalla ole kaikkinainen uusliberalismin vastustaminen.

Uusi julkisjohtamisen oppi eli New Public Management kehitettiin USAssa 1970-luvulla ja sitä on ryhdytty soveltamaan Suomessa etenkin laman myötä. Tavoitteena oli "tehostaa" julkisen sektorin toimintaa yksityistämällä mm. sosiaali- ja terveyspalveluita. Sokeat uusliberalismin palvojat uskovat, että näin on säästetty ja tullaan säästämään kustannuksissa. Valitettavasti julkisten palvelujen tuottaminen markkinalogiikalla säästää rahaa vain, jos tarkastellaan tilannetta sopivan kapeakatseisesti esimerkiksi kunnan budjetista sosiaali- ja terveysmenojen kohdalta ja näillä aloilla työskentelevien kunnan työntekijöiden irtisanomisista aiheutuvina säästöinä. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus.

Sosiaali- ja terveyspalveluihin sovellettuna markkinalogiikka ei toimi. Jos sama määrä ihmisiä, sairauksia ja hoivaa yritetään hoitaa pienemmällä budjetilla, se tarkoittaa yhtä kuin huonompaa hoitoa. Huonompi hoito tarkoittaa yhtä kuin vähemmän tehtäviin koulutettua henkilökuntaa, enemmän potilaita/asiakkaita/asukkaita per työntekijä, vähemmän huomiota/huolenpitoa/tukea/apua/kuulemista/turvaa per avuntarvitsija ja järkyttäviä laiminlyöntejä palvelun tasoa, asiakkaan tarpeita, ihmisarvoista kohtelua ja oikeusturvaa ajatellen. On suorastaan härskiä, että Raimo Sailaksen kaltaiset asiantuntijoiksi uskotut auktoriteetit ja heidän ihailijansa pokkana muuta väittävät. Ihmisten tarpeisiin vastaamista ei voi tehostaa samalla logiikalla kuin maanviljelyä tai tehdastuotantoa.

Huonosti hoidetut sosiaali- ja terveyspalvelut aiheuttavat lopulta paljon enemmän kustannuksia kuin aiemmin tarjotut laadukkaat julkiset palvelut. Kun resursseja ei ole enää sosiaaliongelmien tai sairauksien ennaltaehkäisyyn ja varhaiseen puuttumiseen, ongelmien hoito niiden edettyä pitkälle on itse asiassa paljon työläämpää (jos tämä nyt voi tulla kenellekään suurena yllätyksenä). Sekä fyysisellä että henkisellä pahoinvoinnilla on lukuisia kerrannaisvaikutuksia useille elämän alueille. Puutteellisesti hoidettu, alunperin pieni ongelma voi muutaman vuoden kuluttua olla kehittynyt moninkertaiseksi ja on tuolloin jo kallis ja hidas hoitaa.

Toinen yksityistämisen ongelma on palveluiden laadun valvonnan ja epäkohtiin puuttumisen vaikeus. Konkreettisia esimerkkejä voi siis lukea hesarista. Espoolaisen Merikartanon tapaus on toki poikkeuksellinen, mutta tuskin ainutkertainen. Merikartanon toiminnasta on tehty lukuisia valituksia, rikosilmoituksia ja kanteluja läähinhallitukseen ja työsuojelupiiriin. Lääninhallituksen teettämien tarkastusten mukaan palvelutalosta oli kadonnut lääkkeitä, lääkkeiden jaossa oli virheitä, henkilökunta oli ollut epäpätevää, henkilökuntaa oli ollut liian vähän, toiminnanjohtajan käytös oli hyökkäävää ja epäasiallista. Ja tätä kaikkea on jatkunut vuosia. Miksi tähän ei ole puututtu?

Espoon sosiaali- ja terveysosaston vanhusten palvelujen johtaja kertoo HS:ssä, että kaupunki seuraa vain niitä yksiköitä, joista se saa ostopalvelua. Merikartano on suurimmaksi osaksi yksityinen palvelu, jota kaupunki ei voi valvoa. Ostopalveluyksikköjäkään ei seurata säännöllisesti, vain silloin jos jotain ilmenee. Ja tällöin asia käsitellään lääninhallituksessa, joka voi korkeintaan antaa huomautuksen. Etelä-Suomen lääninhallituksen sosiaalihuollon tulosjohtaja puolestaan toteaa, että yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annettu laki on vanhentunut ja huonosti toimivaa yksikköä on erittäin vaikea saada lopettamaan toimintaansa.

Että mitä vikaa siinä New Public Managementissa ja uusliberalismissa olikaan?

Kuva HS.

Kuntatyönantajan toiminta ristiriidassa STM:n ja Kuntaliiton suositusten kanssa

Demareiden äänenkannattaja Uutispäivä Demari onnistui kerrankin tekemään hyvää journalismia. Kiitos kuuluu asiansa tuntevalle toimittajalle, joka paljasti kuntatyönantajan järjettömän käytännön työntekijän kohdattua väkivaltaa työajan ulkopuolella. Juttu ilmestyi Demarissa jo kolme viikkoa sitten. Hesari mainitsi asiasta viitaten Demariin, muttei halunnut jatkaa keskustelua. Kun ei mielipideosastolle mahtunut, käsittelen kuntatyönantajan kohtuutonta toimintaa täällä.

Kunta-alan työehtosopimukseen kirjattiin viime syksyn neuvotteluissa seuraavaa: työnantaja ei maksa palkkaa, jos sairasloman syy on pahoinpitely. Aiemmin työnantaja maksoi palkan ja peri kustannukset vahingontekijältä. Kuntatyönantaja koki tilanteen kuitenkin epäoikeudenmukaiseksi, koska tietyissä väkivaltarikoksissa uhrit eivät vieneetkään asiaa oikeuteen ja työnantaja jäi ilman korvauksia. Nämä ns. "tietyt tapaukset" olivat perheväkivaltaa.

Väestöliiton Kotirauhaa-kampanjan työntekijät (HS 29.6.) ilmaisivat uutisen jälkeen huolensa HS:n mielipideosastolla vaikeassa tilanteessa olevan lähisuhde- tai perheväkivallan uhrin toimeentulosta. Pahoinpidellyn pitäisi fyysisistä ja henkisistä vammoistaan huolimatta jaksaa hakea sairauspäivärahaa Kelalta kahden viikon karenssilla - mikä tarkoittaa samalla, että osa joutuu lisäksi hakemaan kunnalta toimeentulotukea odotellessaan oikeuttaan sairauspäivärahaan.

Ongelma on kuitenkin vielä taloudellista toimeentuloa monisyisempi. Kunnilla on velvollisuus sekä puuttua että pyrkiä vähentämään lähisuhdeväkivaltaa. Viimeksi toukokuussa STM ja Suomen Kuntaliitto yhdessä julkaisivat kunnille suunnatut lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisyn suositukset, joissa korostetaan väkivaltaan puuttumisen merkitystä. Kunnan toiminta työnantajana sotii tätä periaatetta vastaan räikeästi.

Jo ennestään on tiedossa, ettei läheisen tekemää väkivaltaa oteta viranomaisten tapaamisella puheeksi. Työntekijät ottavat asian harvoin oma-aloitteisesti esille joko ammattitaidon puutteesta tai asenteellisuuttaan ("riitely kuuluu perhe-elämään"). Myös väkivallan uhrit vaikenevat kokiessaan häpeää ja syyllisyyttä. Kunta-alan työehtosopimus pahentaa tilannetta entisestään.

Kyselytutkimuksen mukaan jopa kolmas osa väkivaltaa kokeneista naisista ei ole hakenut apua mistään. Apua hakeneet ovat kääntyneet tavallisimmin poliisin ohella juuri terveyskeskuksen puoleen. Kun väkivallasta kertomisesta voi seurata merkittäviäkin taloudellisia vaikeuksia, yhä harvempi haluaa puhua tilanteestaan lääkärille ja väittää vammojen syntyneen muun kuin pahoinpitelyn seurauksena. Avun hakijaa ei siten osata ohjata palveluiden piiriin.

Tilanne on ongelmallinen myös uhrin oikeusturvan kannalta myöhempiä oikeustoimia kuten rikosprosessia tai lähestymiskiellon hakemista ajatellen, joissa lääkärintodistus tarvittaisiin todistusaineistoksi.

Kunta-alan työehtosopimuksen pykälä, jonka tarkoitus oli jälleen kerran säästää, on säästämisyrityksessään jälleen kerran perverssi. Ensinnäkin kunta näin laiminlyö velvollisuutensa puuttua lähisuhde- ja perheväkivaltaan jättämällä uhrin vaille tukea, tekemällä avun hakemisesta entistä vaikeampaa ja vaikeuttamalla uhrin tilannetta laittamalla hänet juoksemaan toimentulonsa perässä. Tällaista kyykytystä perustellaan työnantajakustannusten säästämisellä.

Valitettavasti laskukaavasta unohtuivat muut väkivallasta aiheutuvat kustannukset, joita uusi käytäntö vain lisää. Kun väkivaltaan ei puututa ajoissa, kuntien sosiaali- ja terveystoimelle väkivallasta aiheutuneet kustannukset nimenomaan vain kasvavat. Perhe- ja lähisuhdeväkivallalla on taipumus ajan mittaan vain pahentua. Pahoinpitely muuttuu entistä raaemmaksi ja toistuu yhä tiheämmin. Apua olisi tarjolla sekä tekijälle että väkivaltaa kokeneelle, mutta avun hakeminen useimmiten edellyttää, että joku puuttuu tilanteeseen. Mitä pidempään väkivaltainen suhde on kestänyt, sitä pidempään tarvitaan hoitoa. Ja mitä pidempiä hoitojaksoja terveydenhuollon, mielenterveyspalveluiden, lastensuojelun tai aikuissosiaalityön piirissä, sitä enemmän kustannuksia. Jännä, ettei tämä tullut mieleen.

Kunta säästää kustannuksissa samalla logiikalla, kuin hölmöläiset pidentävät peittoa. Leikataan pääpuolesta ja ommellaan toiseen päähän varpaiden lämmikkeeksi. Valitettavasti inhimillinen kärsimys on kansantarinoita karumpaa. Kun nostetaan kynnystä avun hakemiseen, kaikki osalliset lapsia myöten jäävät sinnittelemään väkivaltaiseen kotiin vielä pidempään.

Ottaen huomioon, että kuntien työntekijöistä suurin osa (80 %) on nimenomaan naisia, kyse on merkittävästä takaiskusta erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiselle työlle. Tämä todettakoon päivänä, jolloin YK:n naisten syrjinnän vastainen komitea on ehdottanut Suomelle pääministerivetoisen työryhmän perustamista naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi. Siis Suomessa. Sekin on aika perverssiä, että tilanteemme huolettaa enemmän kaukana New Yorkissa kuin paikallistasolla.

Miesasiamiehistä, feminismistä ja hiekkalaatikosta

Näin juhannuksen kunniaksi oli sitten kuitenkin pakko vielä palata tähän aiheeseen. Olen saanut runsaasti kommentteja kirjoitukseeni "uudesta" miesliikkeestä. En ole julkaissut yhtäkään. Minua on syytetty sensuurista. Nähdäkseni olen kuitenkin vain valinnut pienemmän pahan.

Olin ajatellut, että tätä feministien syyllistämiskeskustelua en jaksa enää jatkaa. Kaikkia taisteluita ei ole järkevää käydä. Feministejä miestenvihaajiksi, väkivaltaisiksi ja yksipuolisiksi naisten suosijiksi nimittävä joukkio lähettelee sellaisia tunnepohjaisia, epäanalyyttisia ja älyllisesti epärehellisiä viestejä, ettei niiden pohjalta voi käydä keskustelua. Mikäli keskustelun ongelmia tai yhteiskunnallisia epäkohtia yrittääkin analysoida ja purkaa, saa vastineeksi kommentin, jonka sisältö on pitkälti tätä: "itse olette väärässä, itse olette väkivaltaisia, itse olette syrjimässä toista sukupuolta." Eihän tämä ole mitään keskustelua. Tämä on yhtä epäkypsää, kuin viisivuotiaiden tappelu hiekkalaatikolla.

Kriittinen ajattelu on kaiken lähtökohta. Julkaisematta jääneet kommentit eivät kuitenkaan ole edustaneet tätä. Muutamat asialliset kommentit olen jättänyt tasapuolisuuden nimissä julkaisematta. Ajattelin, että valikoiva julkaiseminen suututtaisi riidanhaastajat entisestään. Yritin tyrehdyttää keskustelun kokonaan. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Tietyt nimimerkit kirjoittavat tusinoittain kaikenlaisia vihanpurkauksia ja osa lähes päivittäin. Minun blogini ei ole ainoa tällaisten purkausten kohde. On pakko kysyä, eikö näillä ihmisillä ole muuta elämää? Mikäli he käyvät töissä, tietääköhän heidän työnantajansa kuinka monta tuntia he käyttävät henkilökohtaisten patoutumiensa purkamiseen päivittäisestä työajastaan?

Jyväskyläläinen Henry Laasanen kirjoitti tämän päivän Helsingin Sanomien mielipidesivuilla tasa-arvopolitiikasta. Hänen mukaansa tasa-arvotutkimuksen ongelmana on, että se on feministisen ideologian hallussa ja tällöin miesten ongelman jäävät huomioimatta. Toisekseen Laasanen väittää, ettei tasa-arvoinstituutioissa ole "miesasiamiesnäkökulman" edustusta.

Tässä nähdään "uudeksi" miesliikkeeksi kutsutun ryhmän harjoittaman keskustelun ongelmat. Esitetään syytöksiä, jotka perustuvat ehkäpä tunnepohjaiseen kokemukseen, mutta eivät faktoihin ja jotka eivät yleisesti ottaen pidä paikkaansa.

Feministinen tutkimus, joka useimmissa maissa kulkee nimellä gender(sukupuoli) -tutkimus ei ole pyhitetty naisten tutkimiselle. Feministisen tutkimuksen idea on tehdä sukupuoli näkyväksi sekä kyseenalaistaa vallitsevia valtarakenteita ja itsestäänselvyyksiä. Feministinen tutkimus tarkastelee sukupuolen ja sukupuolten välisten suhteiden roolia yhteiskunnan, kulttuurin ja historian muotoutumisessa. Suomessa käytetään tästä termiä naistutkimus, koska meillä ei ole muiden kielien tapaan omaa sanaa gender-käsitteelle. Sääli, sillä termi on harhaanjohtava. Naistutkimuksen lajeja ovat mm. kriittinen miestutkimus ja queer-tutkimus.

Mikäli tasa-arvotutkimus - millä Laasanen ilmeisesti viittaa tutkimukseen, jossa tarkastellaan erilaisia yhteiskunnallisia epäkohtia sukupuolinäkökulmasta - on feministisen ideologian lävistämä, tämän ei pitäisi olla ongelma. Tästä ei nimittäin loogisesti voi seurata, että kyseisessä tutkimuksessa toinen sukupuoli jätettäisiin käsittelemättä. Feministinen tutkimus on lähtökohtaisesti juuri sukupuolta ja sukupuolten välisiä suhteita tarkastelevaa tutkimusta.

Eri asia on, millaista tasa-arvopolitiikkaa harjoitetaan. Miten tutkimustulokset käännetään poliittisiksi tavoitteiksi? Ja huom. Politiikka on siis politiikkaa, ei tieteellistä tutkimusta. Tämä näyttää menevän monilla sekaisin.

Tutkimuksen ja politiikan välisenä toimijana on jo vuodesta 1972 ollut mm. Tasa-arvoasiain neuvottelukunta eli Laasasen mainitsema TANE. Neuvottelukunnalla on ollut miesjaosto yli 20 vuotta. Miesjaostossa on edustettuna useita eri järjestöjä, myös miesasiamiehiä.

Miesnäkökulma on epäilemättä saanut vähemmän sijaa tasa-arvopolitiikassa, koska miehen ymmärtäminen sukupuoleksi on verrattain uusi ilmiö. Aiemminhan mies oli normi, josta nainen poikkesi sukupuolittuneena olentona. Ei siis ihme, että mieheyttä on ryhdytty pohtimaan poliittisestikin vasta hiljan.

Tasa-arvopolitiikan tavoitteena on pyrkiä tasa-arvoon: miesten ja naisten yhtäläisiin mahdollisuuksiin ja hyvinvointiin. Koska naisten sorto on historiallisesti ja kulttuurisesti legitimoitu lain kirjaimenkin tasolla lähes koko länsimaisen sivistyksen elinajan, on luonnollista että konkreettiset edistysaskelet molempien sukupuolten välisen tasa-arvon saavuttamiseksi ovat tarkoittaneet juuri naisia kahlinneiden järjestelmien purkamista. Tästä naiserityisyys. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö miehet kokisi sortoa ja etteikö siitä olisi syytä keskustella ja siihen puuttua. Tietenkin on syytä. Ja tähän feminismikin tähtää. Molempien sukupuolten välisen tasa-arvon tavoitteluun.

Mikäli yksittäiset ihmiset esittävät tästä poikkeavia näkemyksiä, niitä ei pidä yleistää koskemaan koko feminististä liikettä tai tieteenalaa. Enhän minäkään yleistä näiden muutaman, nimettömänä esiintyvän ahkeran kommentaattorin epäasiallisia näkemyksiä koskemaan koko miesliikettä. Tiedän, että miesliikkeen ja kriittisen miestutkimuksen piirissä on paljon älykkäitä, analyyttisia ja ahkerasti sukupuolten tasa-arvoa edistämään pyrkineitä ja pyrkiviä miehiä.

Siispä: olen feministi enkä vihaa miehiä. Ja summa summarum: feminismi ajaa sukupuolten välistä tasa-arvoa, ei naisten ylivaltaa.

Jumankekka, uskokaa jo. Minä en enää jaksa jauhaa tätä yhtä ja samaa.

Ps. Analyyttista ja rakentavaa keskustelua yhteiskunnan epäkohdista olen valmis käymään. Epäanalyyttisia, nimettömiä ja aggressiivisia kommentteja tästä aiheesta en jatkossakaan aio julkaista. Ja pahoitteluni niille, joiden asialliset kommentit olen sensuroinut tästä aiheesta aiemmin tasapuolisuuden nimissä.

"Uusi" SDP - kameleontti keskustassa

SDP:n historialliseksi julistettu puoluekokous päättyi eilen Hämeenlinnassa. Meistä tuli johtava tulevaisuuspuolue, kokoava arvopuolue ja avoin kansanliike kerta rysäyksellä. Näin meille on kerrottu. Sivua on käännetty, historian lehdet havisseet ja rohkeita valintoja tehty. Tällaisia kliseitä on kuultu kuluneen kevään puheenjohtajakamppailussa ja Hämeenlinnan verkatehtaalla ne tuntuivat edelleen olevan ehtymätön luonnonvara. Mutta se uusi SDP? Jalostuiko tästä ajatushötöstä mitään todelliseen muutokseen johtavaa liikettä? Pelkään pahoin, että vastaus on ei.

Raikas tuulahdus Jutta Urpilainen valittiin perjantaina SDP:n johtoon. Kevään aikana puheenjohtajakampanja kävi tyhjäkäyntiä. Kokouksessa sitten kokemus leimattiin ummehtuneisuudeksi, kriittinen analyyttisyys ikäväksi negatiivisuudeksi ja ikä esteeksi. Sisällöistä viis, nuoruus ja naiseus olivat nyt päivän sana. SDP puettiin iloisilla ja valoisilla sloganeilla ja nyt odotetaan kansan hurraavan keisarinnan uusille vaatteille. Vaan missä ovat aatteet?

Olen jo aiemmissa yhteyksissä kritisoinut koko puheenjohtajavaihdoksen lähtökohtaa. Puhutaan uudistumisesta, mutta se jätetään täysin pinnalliselle tasolle. Puhutaan tasa-arvosta, ja senkin uskotaan toteutuvan niinkin helposti kuin vaihtamalla puheenjohtajan sukupuoli. Millaista älyllistä ja poliittista epärehellisyyttä ja yksinkertaisuutta!

Todellinen uudistuminen edellyttää sitä paljon paheksuttua, ikävän negatiivista, kriittistä analyysia yhteiskunnan ja demokratian tilasta. Ilman ymmärrystä niistä reunaehdoista, jotka rajoittavat kansallisvaltiokeskeistä päätöksentekoa globaalissa finanssikapitalismissa, on aivan yhden tekevää, miten kauniisti puhutaan puolueen arvoista tai ihmisen kokoisen politiikan tekemisestä.

Puheenjohtajakiertueella ja puoluekokouksessa puhuttiin niin paljon hyvinvointivaltion vaalimisesta ja köyhien, koulupudokkaiden, vanhuksien, lapsiperheiden, asunnottomien tai muiden huono-osaisten huolehtimisesta, ettei kuuro ja sokea Reettakaan olisi voinut olla ymmärtämättä, että kaikilla demareilla on hyvä tahto. Juhlapuheet eivät kuitenkaan riitä, jollei markkinoiden ehdoilla toimimiselle tehdä loppua. Ja miten tämä tehdään? Siihen olisi tarvittu syvällistä ymmärrystä, kokemusta ja poliittista vahvuutta. Iskulauseet eivät kovaa kapitalismia vastaan auta.

Ei auta sekään, että hylätään kriittisyys ja muututaan iloiseksi kyllä-puolueeksi, jotta kansa ostaa meidän brändimme helpommin. Mitä me niillä äänillä sitten teemme? Ainakaan emme tee yhtään yksinhuoltajaäitiä onnelliseksi tai terveyskeskusjonoja lyhyemmiksi sillä, että pidättäydymme puhumasta ikävistä asioista. Jos todella haluamme pitää kiinni julkisesta sektorista, joudumme olemaan ikäviä. Joudumme vastustamaan oikeistolaista yksityistämispolitiikkaa. Joudumme kritisoimaan valtionhallinnon tuottavuusohjelmaa ja kehysbudjetointia.

Mutta mutta, tässä se surullinen totuus sitten paljastuukin. Meidän historiallinen uudistumisemme ei tarkoitakaan paluuta vasemmalle. Se ei tarkoita uskottavan politiikan tekemistä siten, että tekisimme jälleen sosialidemokraattista politiikkaa. Uusi puheenjohtajamme sanoo tämän päivän Helsingin Sanomissa, että Kokoomuksen ja Keskustan siirryttyä oikealle, olemme jääneet poliittiseen keskustaan yksin. Keskustaan!

Minä en halua olla poliittisessa keskustassa. Minä en halua olla mukana luomassa uutta, iloisempaa SDP-brändiä. Minä haluan olla kriittisessä EI-puolueessa. Minä haluan todellista keskustelua ja vallitsevien valtarakenteiden haastamista. Minä en pyri olemaan kiva ja miellyttämään kaikkia. Me emme voi toteuttaa kaikkien unelmia, koska monien unelmat polkisivat toteutuessaan jalkoihinsa suuren joukon ihmisiä ja ihmisoikeuksia.

Tasa-arvo tarkoittaisi toteutuessaan sitä, että jotkut saavat vähemmän kuin haluaisivat, mutta kaikki saavat riittävästi ja suuri joukko maailman köyhiä enemmän kuin ovat uskaltaneet kuvitellakaan. Tätä ei tehdä keräämällä unelmia nettipankkiin. Tämä tehdään olemalla ikäviä valtaa pitäville oikeistolaisille oman edun tavoittelijoille. Tämä on linjan veto. Hämeenlinnassa linja kuitenkin tuntui olevan juuri se, ettei linjaa vedetä vaan leikitään kameleonttia. Vaihdetaan väriä tilanteen ja kysymyksen mukaan.

Suurin ongelma tällä hetkellä on vallan siirtyminen politiikalta talouden käsiin. Kaikki yksittäiset sosiaalipoliittiset kysymykset, kuten koulupudokkaiden tai lapsiperheiden aseman parantaminen, ovat täysin riippuvaisia tästä. Ilman talouden politisoimista ja demokratisoimista minkäänlaisen sosiaalipolitiikan harjoittaminen ei kohta ole enää mahdollista. Minä haluan SDP:n, joka ymmärtää tämän. Mutta minun aatteeni ei ole kiinni tässä puolueessa. Mikäli jatkamme tätä häpeällistä äänten kalastelua vetoamalla sorrettujen tunteisiin tyhjällä slogan-tykityksellä, minä hylkään tämän puolueen. En liikettä, vaan puolueen. Minä uskon edelleenkin sosialidemokratiaan, mutta SDP:n suhde tuohon liikkeeseen on valitettavan kyseenalainen.

Valtaansa takertuneet eli mitä yhteistä on "uudella" miesliikkeellä ja Paavo Lipposella

Lähes kaksi kuukautta on kulunut edellisestä blogikirjoituksesta. No, tässä välissä piti saattaa gradu loppuun ja sen jälkeen suoriutua kaikista tekemättömistä töistä, jotka gradun takia olivat jääneet hoitamatta. Nyt vihdoin on taas aikaa kirjoittaa muutakin.

En ole tällä välin käynyt tarkastelemassa blogiani ja nyt tänne vihdoin hakeuduttuani minua odotti viisi vihaista kommenttia. Juuri sellaista, joista kirjoitin ensimmäisessä blogitekstissäni. Tarkoitukseni oli kirjoittaa uudesta SDP:stä. Joudun kuitenkin ensin hoitamaan roskapostiin vastaamisen oman mielenrauhani vuoksi. Kirjoitankin nyt "uudesta" miesliikkeestä. Käyn myöhemmin "uuden" SDP:n kimppuun.

Miesaktivistit ovat hyökänneet blogiini. Olen erään kommentoijan mukaan "suorastaan fyysisesti kyvytön tajuamaan muitakin mielipiteitä olevan olemassa legitiimisti kuin omani". Toisessa kommentissa todetaan "Olet feministi. Olet siis paha ihminen, jonka toiminta on sovittamattomassa ristiriidassa ihmisyyden, länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion kanssa." No niin. Hyvä pojat. Kyllähän teidän kanssanne joku varmaan haluaakin keskustella, siinä määrin ymmärrystä ja analyysikykyä tuntuu löytyvän.

Kommenteissa minua pyydettään määrittelemään, mitä tarkoitan uudella miesliikkeellä. Tämän olen nyt valmis tekemään. Olen puhunut "uudesta" erotuksena vanhasta, jolla tarkoitan kulttuurimme erottamattomaksi osaksi pesiytynyttä patriarkaattia, jonka tavoitteena on miesten valtaoikeuksien ylläpitäminen ja pönkittäminen. "Uusi" miesliike puolestaan jatkaa tuota tavoitetta, mutta erona vanhaan se on ymmärtänyt tulleensa uhatuksi ja näin se on ryhtynyt sotaan patriarkaattia murentanutta feminismiä vastaan. "Uusi" miesliike väittää, että naisten sorron kokemukset ovat illegitiimejä, pelkkää valhetta ja propagandaa. Todellinen syrjitty ryhmä ovat miehet. Naisten sortokokemuksista ei saa puhua eikä niitä saa tutkia. Ne tulee vaientaa, koska ne ovat jo nyt vieneet liikaa tilaa ja aikaa keskustelulta, jonka tulisi käsitellä miehiä: miesten oikeuksia ja miesten hyvinvointia.

Paavo Lipponen herätti hiljattain ärtymystä ja huvitusta listaamalla Suomen johtavat intellektuellit ja anti-intellektuellit kirjassaan "Järki voittaa". Kuinka ollakaan, anti-intellektuellien listalle päätyvät uusliberaalia hegemoniaa kritisoineet poliitikot ja tutkijat. Lipposella ja "uudella" miesliikkeellä on paljon yhteistä. Molemmat edustavat hegemonista ajattelutapaa, jonka kriitikot ovat yrittäneet tehdä näkyväksi ja sitä myöten murentaa. Molemmat ovat ryhtyneet aggressiiviseen vastahyökkäykseen. Ja näin se käy:

1) Kriittisen ajattelun kritisoiminen ja mitätöiminen

"Uusi" miesliike vihaa feministejä siksi, että he ovat tehneet naisten sorron näkyväksi, haastaneet patriarkaatin ja vieneet puheella omista sortokokemuksistaan tilaa. Reaktiona on ollut feministien kritiikin mitätöiminen, naistutkimuksen syyttäminen epätieteellisyydestä ja tilan takaisin otto miesten haltuun puhumalla miesten kokemasta sorrosta. Myös Paavo Lipponen vihaa uusliberalismin kriitikoita siksi, että he ovat tehneet tämän sortorakenteen näkyväksi. Reaktiona on tällaisen kriittisen ajattelun melko epä-älyllinen ”kritisoiminen” ja mitätöiminen.

2) Ylimielinen syyttely

Valtarakenteiden haastaminen tuomitaan ummehtuneeksi äärivasemmistolaiseksi, valtarakenteisiin sopeutuminen määritellään sen sijaan edistykseksi ja aikansa seuraamiseksi. Tämä liittyy vallalla olevaan tapaan käydä poliittista keskustelua, jossa asetetaan vastakkain idealismi ja pragmatismi. Oma ideologia häivytetään vetoamalla siihen, että puhutaan ”käytännön todellisuudesta”, jota ei voi muuttaa. Synnytetään yleinen ymmärrys ”vaihtoehdottomuudesta” ja naamioidaan se pragmaattiseksi lähestymistavaksi. Tosiasiassa puhutaan yksilöiden oikeuksien, omistusoikeuksien ja markkinoiden sääntelemättömyyden puolesta. "Pragmatismi" osoittautuukin tarkemmin tarksteltuna liberalismiksi.

3) Oman ajattelun haastajien likvidoiminen

Tyypillisesti tämä tehdään viemällä julkisessa keskustelussa tila kritiikin kohteelta huutelemalla suureen ääneen omia älynväläyksiä tai hieman sofistikoituneemmissa puheenvuoroissa tekemällä kritiikin kohteesta naurunalainen. Omaa henkilökohtaista tai edustetun taustajärjestön asemaa ja arvovaltaa käytetään ronskisti hyväksi. Tyypillistä patriarkaalista vallankäyttöä.
...

"Uusi" miesliike on aggressiivinen ja hakeutuu jatkuvasti konfliktiin. Suomesta kuitenkin löytyy myös analyyttista keskustelua miesten asemasta ja yhteiskunnan rakenteista. Tätä harjoitetaan kriittisen miestutkimuksen parissa. Yksi tämän joukon edustajista, Arto Jokinen Tampereen yliopistolta totesi Tulvassa (2/08), että "uuden" miesliikkeen sijaan voitaisiin oikeastaan puhua taantumuksellisesta tai nostalgisesta miesliikkeestä. Jokisen mukaan perinteinen maskuliinisuus on ajautunut lopulliseen kriisiin ja "uudessa" miesliikkeessä kyse on on vanhakantaisen sukupuolikäsityksen viimeisestä kuolinkouristuksesta. Jos näin on, pääsemme kohta kahleista. Sitä odotellessa pitää kuitenkin jonkin aikaa sietää räksytystä.

Tasa-arvopolitiikka vapautettava karsinoista

Demarinaiset järjestivät puolue-ehdokkaille paneelin maaliskuun lopulla. Ehdokkailta kysyttiin, kuinka he edistäisivät naisten asemaa puolueessa. Erkki Tuomioja haluaisi murtaa raja-aitoja. Mitä vähemmän meillä on suljettuja verkostoja, sitä paremmin demokratia toimii ja sitä paremmin myös naiset saavat äänensä kuuluville. Tarja Filatov puolestaan olisi halunnut lisätä erilaisiin politiikan sektoreihin erikoistuneita verkostoja. Molemmat ovat tavallaan oikeassa, mutta Tuomioja on enemmän oikeassa.

Feministit ovat aikanaan perustaneet miehiltä suljettuja toimintafoorumeja välttääkseen sen tyypillisen tilanteen, jossa yksikin mies suuressa naisjoukossa päätyy koko porukan johtajaksi. Puolueilla on naisjärjestöjä ja meilläkin omamme. On kuitenkin syytä kiinnittää huomiota kahteen seikkaan.

Ensinnäkin, tasa-arvokysymykset eivät kosketa vain naisia. Miehillä on paitsi vastuu, myös oikeus pohtia yhteiskuntaa miehiin kohdistuvan eriarvoisuuden kannalta. Saavuttaaksemme todellisen tasa-arvon, tarvitsemme työhön sekä naisia että miehiä.

Toisekseen, tasa-arvo ei ole muusta politiikasta irrallinen politiikanlohko, jonka parissa voidaan puuhastella ”kovasta” politiikasta erilleen perustetuissa kerhoissa. Päinvastoin - eriarvoisuuden ydin on kova ja sen vaikutukset heijastuvat kaikille elämänalueille. Tuomioja oli oikeassa todetessaan, että verkostoja ei kaivata lisää. Puolueen tasa-arvopolitiikka tulee ulottaa koskemaan koko puolueen toimintaa talouspolitiikasta ulkopolitiikkaan.

Oman pesän puhdistaminen on olennainen osa tätä työtä. SDP:n suljetut työryhmät ovat suurimmalle osalle puolueen jäsenistä mysteeri. Kukaan ei tiedä, keitä niihin kuuluu ja mitä niissä tehdään lukuun ottamatta muutamia sisäpiiriin päässeitä. Ja kuinka ollakaan, nehän taitavat olla suurimmaksi osaksi miehiä.

Tuomioja mainitsi paneelissa tällaiset hyvä veli –verkostot ja toivoi niistä päästävän eroon. Jos jollain voimme lohduttautua, niin sillä ettei mainitunlainen epädemokraattinen ja patriarkaalinen toiminta ole pelkästään meidän puolueemme ongelma. Kuten tapaus Kanerva meitä valisti, myös Kokoomuksesta löytyi oma veliverkosto puolustamaan työtään hyvin tehnyttä miestä kyyneliin asti. Jos pohdimme, millä seremonioilla naispuolisia päättäjiä on takavuosina pyydetty johtopalleilta poistumaan, kyyneliä ei noissa tilaisuuksissa ole juuri näkynyt kuin korkeintaan syytetyn poskilla.

Monet naisliikkeen edustajat haluavat edelleen naisille erityisiä tiloja, joissa voidaan pohtia naiserityisiä kysymyksiä ilman, että kukaan tulee sanomaan etteivät ne ole tärkeitä tai että tarvitsee kilpailla siitä, ketkä kokevat mahdollisesti vielä enemmän sortoa. Ymmärrän täysin. Joudun itsekin puolustelemaan toimintaani aika-ajoin. Valmistelutyö voidaan laittaa alulle tiettyihin kysymyksiin erikoistuneissa avoimissa ryhmissä. Tärkeintä kuitenkin on ymmärtää, ettei tasa-arvo sinänsä ole mikään erityissektori. Politiikan sukupuolivaikutuksia on arvioitava kaikessa toiminnassa ja tasa-arvoa edistettävä samanaikaisesti muun edistystyön kanssa.

Lopulta kaikista epäkohdista on kyettävä keskustelemaan kriittisesti demokraattisessa tilassa. Emme tarvitse lisää karsinoita. Tarvitsemme läpinäkyvyyttä ja eri analyysien synteesiä. Muutoksen tulee olla kokonaisvaltainen.

Kirjoitus on julkaistu Erkki Tuomiojan puheenjohtajuuskampanjan blogissa.

Rakenteiden nakertamista

Olen viimeaikoina pohtinut paljon rakenteita eri yhteyksissä. En ole päässyt lopullisiin tuloksiin, joten avaan kysymystä asteittain. Aloitan kirjoittamalla kansalaisjärjestöjen roolista demokratian toteutumisessa

Viikonlopulla istuin Kauniaisissa TulevaisuusAkatemiassa. Aikuisiällään demaroitunut filosofi Thomas Wallgren kävi puhumassa puolueiden ja kansalaisjärjestöjen suhteesta. Wallgren puhui läpimädistä rakenteista, jotka estävät demokratian toteutumisen. Miten saada kansan tahto välitettyä valtion toimintaan, joka sääntelee (tai ainakin pitäisi säännellä) rahan liikkeitä ja säätää lakeja?

Välitystyöhön tarvitaan hyviä instituutioita. Wallgren uskoi äänioikeuden ja vaalien parhaillaan olevan tällaisia. Ongelma vain on, etteivät vaalit toimi ilman puolueita ja nämä puolestaan ovat menettäneet sidoksensa kansan tahtoon. Mädät rakenteet ovat pakottaneet puolueiden hyvät ihmiset tekemään huonoja päätöksiä, minkä vuoksi kansa on menettänyt uskon politiikkaan ja halun osallistua. Yhtenä vastauksena tässä ongelmassa voisi olla kansalaisjärjestöjen toiminta.

Ihmisten on nykyään helpompi sitoutua yhden asian liikkeisiin, kuin poliittisiin puolueisiin. Mielestäni SDP:n pitäisikin olla läheisemmin kanssakäymisessä yhteisiä tavoitteita ajavien liikkeiden kanssa. Asiaansa uskovat ihmiset ovat helposti valmiita käyttämään kaikkia muita keinoja nettiaddresseista, mainoskampanjoista ja anarkiasta lähtien asiansa ajamiseen, kuin virallisia valtiollisia vaikutuskanavia. Tai siis: rakenteita. Eikä ihme, mätiä kun ovat. Harva aktivisti liittyy puolueeseen ja toimii siellä. Puolueen pitäisikin voida tarjota sellaisia matalankynnyksen foorumeita, joissa se kuuntelee jäsentensä näkemyksiä ja sisällyttää ne poliittiseen toimintaansa. Puolueen tulisi olla se paikka, jossa yhden asian liikkeiden asiantuntemus kootaan yhteen ja muutetaan poliittisiksi päätöksiksi eduskunnassa, jossa lait säädetään.

Tämä ei kuitenkaan vielä riitä. Yksittäiset lait ja toimintaohjelmat eivät kykene muuttamaan niitä läpimätiä rakenteita, joista seuraa kollektiivista sortoa. Tarvitaan kokonaisvaltaisempia muutoksia. Olen silti sitä mieltä, että ennen vallankumousta on parempi tehdä pientäkin muutosta kuin mitätöidä se näpertelynä. Sitä paitsi pieni näpertely voi kumuloitua suuriksi edistysaskeleiksi rakenteiden purkamisessa. Otetaan esimerkkinä vaikkapa kehitysmaiden tyttöjen kouluttaminen, jolla on kauaskantoisia vaikutuksia yksittäisen tytön lisäksi perheen ja yhteisön terveyden ja elintason parantamiseen. Tämä on hyvä askel kohti emansipaatiota. Maailmassa kapitalismi ja patriarkaatti ovat edelleen voimissaan, mutta hitusen enemmän uhattuina.

Kotirauhaa ja puolustuspuheita

No niin, nyt olen siis ennakoinut kaiken vihapostin jota tulen saamaan. Toivottavasti tähän aiheeseen ei tarvitse enää palata. Paljon enemmän saataisiin aikaan ilman ajan tuhlaamista tällaisiin puolustuspuheisiin. Nyt osa lukijoista varmaankin ihmettelee, miksi minä olisin niin merkittävä henkilö, että kukaan viitsisi käyttää aikaansa vihapostin kirjoittamiseen. En suinkaan ole. Olenpahan vain kahta asiaa: feministi ja sosialidemokraatti. Tämä on usein riittänyt ylittämään ärsytyskynnyksen.

Ja mitä puolustuspuheisiin tulee, niitä joutuvat pitämään nykyisin monet tasa-arvoa ajavat poliitikot. Juuri alkuviikosta kuulin yhden presidentti Haloselta. Euroopan neuvostolla on kampanja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Kampanjan tiimoilta eduskunnassa järjestettiin seminaari, jossa oli puhumassa asiantuntijoita ja päättäjiä. Halosen avauspuheenvuorossa käsiteltiin pitkällisesti sitä, miksi kyseisessä seminaarissa tultaisiin puhumaan vain naisiin eikä miehiin kohdistuvasta väkivallasta, vaikka sekin olisi tärkeää. Tällainen argumentointi on vakiinnuttanut asemansa suomalaisessa väkivaltakeskustelussa. Mitään naiserityistä ei saa sanoa ilman, että mainitaan myös miesten kokemat vääryydet. Mikä tässä mättää?

Ensinnäkin olisi pidettävä mielessä, että kaikki toistaiseksi käytettävissä olevat tilastot osoittavat, että suurin osa lähisuhdeväkivallasta kohdistuu naisiin. Eikö naisten kokemuksista voisi siten puhua ihan omana aiheenaan ilman anteeksipyytelyä? Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että järjestetään seminaari miesten kokemasta väkivallasta. Ja jos sellainen järjestetään, toivon että siellä käydään keskustelua ilman, että miesten kokemukset illegitimoidaan täyttämällä tila "niin niin, mutta kyllä naisetkin ovat kokeneet vääryyttä" -puheella. Ja lopulta voimme järjestää seminaarin, jossa pohditaan väkivallan sukupuolistuneita muotoja. Samat valtarakenteet näyttäytyvät eri tavoin siinä, miten miehet tai naiset sosiaalisina luokkina käyttäytyvät ja kuinka heitä kohdellaan.

Toisekseen olisi suotavaa, ettei vakavista ongelmista puhuttaessa tarvitsisi kilpailla siitä, kuka on kärsinyt eniten. Väkivaltaa kokeneiden naisten kokemusten uskomisen ja niihin puuttumisen ei pitäisi olla pois muilta apua ja tukea tarvitsevilta. On kuitenkin ymmärrettävää, että moni tätä pelkää. Kilpailukyvyn tavoittelu on johtanut tilanteeseen, jossa on hyväksyttävää kaventaa julkista sektoria ja sitä myöten jättää monet tarpeelliset palvelut järjestämättä. Eri ryhmien intressit on pantu kilpailemaan keskenään.

Seminaarissa lähes kaikki puhujat olivat yhtä mieltä siitä, että Suomeen tulee saada EN:n suositusten mukaisesti lisää turvakotipaikkoja, ympärivuorokautinen tukipuhelin ja matalankynnyksen neuvonta- ja tukipiste. Ministeri Risikko lupasi seurata asiaa, mutta totesi, ettei väkivallan vastaisen työn tekeminen ole yksin hallituksen vastuulla. Vastuu tulisi jakaa myös kuntien ja kansalaisjärjestöjen kesken.

Mielestäni ihmisoikeusloukkauksiin puuttuminen on niin iso kysymys, ettei sen hoitamista tule ikinä vierittää kolmannen sektorin harteille. Järjestöt ovat kriittinen ääni yhteiskunnassa. Ne eivät voi eikä niiden tule korvata julkista sektoria. Toisekseen järjestöihin vetoaminen palveluiden tuottajina on kohtuutonta tilanteessa, jossa hyvin perustelluille projektihakemuksille (jotka olisivat nimenomaan vastanneet EN:n suosituksia) ei ole haluttu antaa rahaa. Naisten Linja haki rahoitusta nimenomaisesti matalankynnyksen palvelupisteen perustamista varten. Toteuma 0 euroa. Mikäli seminaarissa puhuneet päättäjät todella pitivät palveluntarjonnan puutteita merkittävinä, voinen olla iloinen yhdistyksen puolesta. Jatkossa hakemuksemme menevät läpi helposti. Pidemmällä tähtäimellä kuitenkin toivon, että yhdistyksemme tekee itsensä tarpeettomaksi kahdessa mielessä. Toivon, että sinnikäs työ väkivaltaa vastaan lopulta johtaa väkivallattomaan yhteiskuntaan. Toisekseen toivon, että julkinen sektori ottaa vastuun siitä työstä, jota kolmas sektori on joutunut palvelujärjestelmän aukkoja paikatakseen tekemään.

Ei tule kuitenkaan unohtaa, ettei naisiin kohdistuva väkivalta ole vain sosiaalipoliittinen kysymys. On erittäin tärkeä ymmärtää, että kyse on aina rikoksesta. Rikoslainsäädäntömme on edelleen tältä osin kykenemätön tunnistamaan tämän väkivaltarikostyypin erityispiirteitä. Tyypillisesti lähisuhdeväkivalta on toistuvaa, pahenee jatkuessaan eikä väkivallan kohde voi sitä omalla toiminnallaan lopettaa. Ei edes lähtemällä, koska naisten riski tulla pahoinpidellyiksi on eroprosessin aikana tavallistakin korkeampi - eikä vastuu väkivallasta sen kohteella ikinä olekaan.

Rikoslakiin pitäisi saada säännös, jonka tunnusmerkistössä tekoa arvioitaisiin kokonaisuutena sen toistuvuus huomioon ottaen. Ruotsissa tällainen nk. naisrauhalaki on ollut voimassa jo kymmenisen vuotta. Suomessa tätä harkitaan, mutta ilmeisesti sukupuolineutraalilla nimellä. Tämän lisäksi rikoslain lievä pahoinpitely ja laiton uhkaus pitäisi vielä muuttaa asianomistajarikoksista virallisen syytteen alaisiksi. Liian usein poliisin kotikäynnillä lieväksi pahoinpitelyksi määrittelemä rikos jää tutkimatta ja syyttämättä, kun väkivallan kohteella ei ole voimia tai uskallusta viedä asiaa eteenpäin. Kyseessähän kuitenkin on väkivalta, jonka tavoitteena on kontrolloida sen kohdetta. Ajan myötä toistuva väkivalta ja sen uhka nujertaakin väkivallan kohteen itseluottamuksen, omanarvontunnon ja voimavarat.

Ensimmäinen askel

Olen päättänyt avata blogin pitkällisen harkinnan jälkeen. Aina siitä asti kun ymmärsin olevani osa lapsuuden kodin pihapiiriä suurempaa kokonaisuutta, olen elänyt jatkuvassa ärsytystilassa. Lasten leikeissä tuli tilanteita, joissa joku käyttäytyi huonosti. Ongelma ratkaistiin viemällä asia lopulta jonkun aikuisen ratkaistavaksi. Asia sovittiin, leikkiä jatkettiin. Hiekkalaatikon ulkopuolella tällainen ongelmanratkaisu ei sitten enää olekaan ollut mahdollista. Epäkohtiin törmää jatkuvasti, mutta kenelle niistä valittaa? Kuka ottaa vastuun? Poliitikot syyttävät taloutta, talous syyttää kuluttajia. Kaikki nostavat kädet pystyyn. Eihän se nyt näin voi olla.

En ole koskaan ollut päiväkirjanpitäjätyyppiä. Sen sijaan olen ollut hesarin mielipideosastoon kirjoittavaa tyyppiä. Luonnollisesti julkaisuprosentti on vaatimaton, kuten niin monilla - lukuun ottamatta erinäisiä yhteiskuntatieteiden professoreita. Tästä huolimatta kirjoittaminen on joka tapauksessa osoittautunut hyväksi kanavaksi purkaa ahdistusta. Blogi saa nyt toimia sekä terapiamuotona että mielipideosastona.

Täytyy myöntää, että suhtauduin pitkään hyvin epäluuloisesti blogi-maailmaan. Miksi ihmiset käyttäisivät aikaansa lukeakseen toisten, ventovieraidenkin, ajatuksia kevätflunssasta tai lomasuunnitelmista. Sitten huomasin, että blogeja käytetään poliittiseen debatointiin. Hyvä niin. Tämän huomion jälkeen suhtauduinkin jo varovaisesti blogin avaamiseen. Tietyt poliittiset ja yhteiskunnalliset kysymykset herättävät sellaisia intohimoja, että niistä keskusteltaessa asettaa itsensä tulilinjalle. Jo nyt, ilman blogia, olen saanut kyseenalaisen kunnian tulla esitellyksi vielä kyseenalaisemmissa konteksteissa täysin ilman minkäänlaista asiayhteyttä erilaisiin häiriintyneisiin kampanjoihin. Googlattuani itseni päädyin sattumalta tällaisille sivuille. Olin hetken poissa tolaltani. Miksi joku toimii pahansuovasti, juonittelee ja katkeroituu? Miksi tämä kohdistetaan minuun? Pitäisikö minun lannistua? Pitäisikö jättää jotain tekemättä? Taas ajattelin: eihän se nyt näin voi olla. En suostu, turha kuvitella. Päätinkin suhtautua asiaan rakentavasti. Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulin kahteen lopputulokseen:

1) Kyse on rakenteista. Ihmisten pahoinvointi, katkeruus, epäoikeudenmukaisuuden kokemukset, kurjuus ja synkkyys johtuvat yhteiskuntamme valtarakenteista, jotka eivät ole sellaisia, että ne tarjoaisivat ihmisille mahdollisuuden hyvään elämään. Näitä rakenteita voidaan kuitenkin muuttaa. Se on meidän käsissämme, ja minä olen yksi meistä. Politiikan tavoitteena ei voi olla taata jokaiselle onnea, mutta sen tavoitteena tulee olla sellaisten rakenteiden luominen, joiden avulla jokainen voi lähteä tavoittelemaan onnellisuutta. En usko, että todellista onnellisuutta on mahdollista saavuttaa ilman emansipaatiota. Tämä puolestaan tarkoittaa kykyä tiedostaa oman ja muiden toiminnan vaikutteet ja seuraukset, rakenteista vapautumista, vapautta. Täydellisinkään hyvinvointivaltio ei voi suojella kansalaisiaan vastoinkäymisiltä. Emansipaation kautta ihmisen on kuitenkin vastoinkäymisten sattuessa mahdollista käsitellä ne katkeroitumatta ja siten siirtämättä pahoinvointiaan eteenpäin muiden kanssaihmisten kärsittäväksi. Emansipoituneista kansalaisista koostuva yhteiskunta voi sitten luoda sellaiset rakenteet, joissa ihmiset voivat elää mahdollisimman hyvin, toisen sortamatta toista. Tämä tarkoittaa tietoista pyrkimystä kohti epäitsekkyyttä, tasa-arvoa ja solidaarisuutta. Tämä saavutetaan kommunikatiivisen demokratian avulla.

2) Kyse on muutoksesta. Muutos tarvitsee tekijöitä. Minä haluan olla yksi niistä, koska en halua odottaa muiden tekevän asioita puolestani. Koska tavoittelemani muutos tarkoittaisi lisääntyvää hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta, sekä muutos että halu sen tekemiseen ovat legitiimejä. Tulen kirjoittamaan täällä niistä epäkohdista, jotka ovat hyvinvoinnin ja tasa-arvon esteenä. Valitettavasti tiedän jo nyt, että nämä teemat herättävät nykyisin hyvin epäasiallisia, aggressiivisia ja vihamielisiä reaktioita. Osa tällaisesta palautteesta tähtää kuoliaaksi vaientamiseen. Tällainen toiminta on osa niitä rakenteita, jotka haluan purettavaksi. Moni muukin haluaa. Omalla panoksellani liityn heihin.