Yksi merkittävä tarkennus edelliseen

Mainittakoon vielä varmuuden vuoksi, että minä EN kannata ydinvoimaa vaikka osa ay-liikkeestä ja SDP:stä niin tekisikin. Näin ollen ay-liikkeen intresseillä aiemmin postatussa kirjoituksessa viitataan vain ja ainoastaan kelvollisiin työoloihin, työehtoihin ja oikeudenmukaiseen tulonjakoon, ei missään nimessä tänäänkin esillä olleeseen ydinvoiman lisärakentamiseen.

Ay-liikkeen intressi on myös vihreiden intressi

Uusimpia irtisanomisuutisia lukiessani tulin miettineeksi Kiina-ilmiötä. Tähän mennessä olen ärsyyntynyt ensisijaisesti työvoiman riistoon liittyvistä kysymyksistä, mutta nähtyäni dokumentin Teolliset maisemat (2006), jossa näytettiin valokuvaaja Edward Burtynskyä kuvaamassa Kiinan massiivisia tehtaita, satama-alueita ja elektroniikkaromuvuoria, ryhdyin aiempaa intensiivisemmin pohtimaan myös ilmiön ekologista puolta.

On selvää, että vihreä liike on kiinnostunut jälkimmäisestä tragediasta. Tänä vuonna on popitettu degrowth-liikettä ja jo aiemminkin ekologiseen katastrofiin on haettu ratkaisuja kulutuksen vähentämisestä, mihin jopa talouskriisin uskottiin tuoneen pyytämättä ja yllättäen jotain helpotusta.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että tällä kertaa vihreillä aktivisteilla olisi vanhassa vara parempi. Pientä vihreää sivistyneistöä innostanutta degrowth-evankeliumia tehokkaampi tapa puuttua ilmastonmuutokseen olisi lähteä yhdessä ay-liikkeen kanssa taistelemaan työntekijöiden globaalien oikeuksien puolesta. Samalla voitaisiin jakaa hieman hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta ihmisille, mikäli semmoinen sattuisi ympäristön ohella kiinnostamaan.

Miksi? No, aloitetaan seuraavista kahdesta asiasta, jotka ovat melko yleisesti tiedossa:

1. Parhaat keinot hillitä suomalaisten alkoholinkäyttöä on hinta ja saatavuus.
2. Länsimaisilla ihmisillä on varaa shoppailla, koska tavarat tuotetaan hikityöpajoissa.

Miten nämä liittyvät toisiinsa tai ilmastonmuutokseen? Olennaisesti. Avataan näitä enemmän.

1) Alkoholinkäyttöön voidaan ylivoimaisesti parhaiten vaikuttaa kontrolloimalla hintaa ja saatavuutta. Tämän totesivat erityisen painokkaasti monet alkoholitutkijat sen jälkeen, kun alkoholiveroa Suomessa vuonna 2004 alennettiin. Tuolloin epäonnistuneella yrityksellä suojella kotimaisia viinamarkkinoita halvalta Viruvalgealta saatiin aikaan välitön 40 prosentin nousu alkoholikuolemissa ja -sairauksissa. Myös lastensuojeluasiakkuudet lisääntyivät.

Omaksuttua juomakulttuuria ei juuri valistuskeinoin voida tehokkaasti muuttaa. Ainakin se on erittäin hidasta. Hankaloittamalla viinan ostamista on todistettavasti kuitenkin voitu rajoittaa myös sen kulutusta.

Analogia kertakäyttökulutukseen:

Uusin Nokia ja lacostet, superstarit, converset tai mitkä-niiden-tänä-vuonna-piti-ollakaan on pakko saada kerran puolessa vuodessa (en yritä jeesustella, minunkin on). Mikäli näistä ei-niin-välttämättömistä tuotteista tehtäisiin kalliimpia, niihin suhtauduttaisiin kertakäyttöesineiden sijaan investointeina.

Hinnalla voidaan rajoittaa kulutusta paljon tehokkaammin kuin jakamalla valistus-flaikkuja steissillä.

Vaikka valistus-, kasvatus- ja tiedotustyötä on ilman muuta tehtävä, jo omaksuttua kulutuskulttuuria ei näillä keinoilla kuitenkaan riittävän lyhyellä aikavälillä ole mahdollista muuttaa. Siinä missä humalahakuinen juomakulttuurimme tuhoaa kansanterveyttä ja lapsuusmuistoja, omaksumamme länsimainen kulutuskulttuuri tuhoaa ympäristön.

2) Tuotantoa dumpataan ns. kehittyviin maihin, joissa työvoima on halpaa. Työvoima on näissä maissa halpaa, koska siellä ei ole kehittynyttä työlainsäädäntöä eikä työtätekevän väestön edunvalvontaa. Koska työvoima on halpaa, tuotteet ovat halpoja. Näin ollen tuotannon siirtäminen hikipajoihin mahdollistaa sen, että länsimaissa voidaan suhtautua mihin tahansa vaatekappaleeseen, elektroniikkaan tai jopa huonekaluihin sesonkituotteina. Koska ne ovat halpoja.

Sen lisäksi, että hikipajoissa valmistetaan ekologisesti kestämättömiä tai kestämättömästi käytettäviä kulutushyödykkeitä, tuotannon hajauttamisesta ympäri maapalloa seuraa myös massiivista rahtiliikennettä mantereelta toiselle maalla, merellä ja ilmassa. Kotvasen kuluttua so-last-season-romu roudataan takaisin kehitysmaihin, missä jätettä perkaa vielä yksi hikityöläisten järjestäytymätön lauma nälkäpalkalla.



Yhdistämällä nämä kaksi ongelmaa vaikuttaa ilmeiseltä, että mikäli länsimaista kulutusjuhlaa halutaan hillitä, olisi syytä hillitä työvoiman riistoa toisella puolella maapalloa.

Mikäli hikityöpajoille saataisiin länsimaiset työehdot (minimipalkka, järjelliset työajat, palkalliset lomat) ja järjestäytynyt työvoima pääsisi vielä vaatimaan valtiolta sellaisia täälläpäin itsestäänselvinä pidettyjä oikeuksia kuin vakuutuksia työttömyyden, työkyvyttömyyden, sairauden tai vanhemmuuden varalta, tämä nostaisi merkittävästi tuotantokustannuksia.

Seuraisi kaksi asiaa: kehittyvien maiden työläisten ja köyhien oloja parannettaisiin. Tavaroiden hinnat nousisivat länsimaissa ja tämä pakottaisi myös järkevöittämään kulutustottumuksia.

Sanomattakin on selvää, että oikeudenmukaiset työehdot olisi toteutettava globaalisti ympäri maailmaa joka tapauksessa. Vihreä liike ja ay-liike eivät välttämättä ole juuri jakaneet samanlaista yhteiskunta-analyysia, mutta siitä huolimatta heillä näyttäisi tässä kohdin olevan yhteinen intressi. Vaikka motiivit eroaisivat, tässä taistelussa he voisivat yhdessä ratkaista toistensa ongelmat.

Helsingin sosialidemokraateista päivää

Helsingin Sanomat kritisoi lauantaina Helsingin demareita johtajuuteen liittyvistä ongelmista ja tarkoitushakuisesta oppositiopolitiikasta. Kritiikkiä oli vaikea ymmärtää. Myös SDP-kriitikkona asemansa vakiinnuttaneen Arja Alhon tällä kertaa ulkopuolisena tarkkailijana heittämät Helsingin demareiden nykyistä toimintaa koskevat kommentit olivat outoja. Missä määrin nämä heitot sitten olivat toimittajan kynästä, ei ole minun tiedossani.

Jotkut ovat ihmetelleet, miksi "sisäpiirissä" olevat piirin keskeiset henkilöt eivät ole lähteneet puolustautumaan. Ehkä siksi, että väitteet olivat niin omituisia, että niiden julistamisesta kovaan ääneen perättömiksi voisi yleisö päätyä tyytyväisenä toteamaan, että se älähtää johon kalikka kalahtaa. Nyt ei kalahtanut.

Itse puolueeni toimintaa aiemmin tässäkin blogissa monesti kritisoineena olen viime aikoina tyytynyt puurtamaan lautakuntatyön parissa. Helsingin sosialidemokraattisen piirin toiminta ei ole herättänyt sellaista ärsytystä, että se olisi vaatinut terapiasessioita tällä foorumilla. Päinvastoin - nimenomaan nyt olen kokenut, että sekä piirin, valtuusto- että kaupunginhallitusryhmien demarijohto on edennyt hyvin perustellun linjan mukaisesti ja tehnyt juuri sellaista sosialidemokraattista politiikkaa, kuin nähdäkseni tässä puolueessa on tehtävä.

Juuri budjettisovusta irtisanoutuminen sillä perusteella, että tämän vuoden raamista seurasi palveluihin leikkauksia, joita Helsingin sosialidemokraatit eivät voineet hyväksyä, oli sitä monesti peräänkuulutettua linjakasta politiikkaa. Ei itsetarkoituksellista oppositiospolitiikkaa. Tai populismia.

Ilmeisesti tällaista herättelyä kunnallispolitiikka kaipasikin, koska ihmiset ovat unohtaneet että politiiset erimielisyydet pitäisi hoitaa julkisesti eikä suljetuissa neuvotteluissa (ns. budjettisopu). Puolueen ilmaisema näkemysero ei ole populismia tai vastustamista vastustamisen vuoksi, jos se perustuu analyysiin: näkemykseen yhteiskunnan/kunnan tilasta, ongelmista ja keinoista edistää tavoiteltavaksi koettuja asioita. Jos on valittu jotain, koska toinen valinta olisi ollut valitsijan arvojen vastaista, tehdään politiikkaa. Jotkut näyttävät unohtaneen, että valintoja voi tehdä muistakin syistä kuin vaalikannatuksen nostamiseksi. Tai siksi, että Eero Heinäluoma istuu takarivissä.

Mitä tulee johtajuuskysymyksiin, oli vaikea ymmärtää mihin tällä viitattiin. Piirin, valtuustoryhmän ja kaupunginhallitusryhmän puheenjohtajat ovat tehneet johdonmukaisesti vasemmistolaista politiikkaa. Sekö tässä kismittää? Ettei sisäisistä linjaristiriidoista päästä hyötymään?

Hesarissa myös ehdotettiin, että osa johtajuusongelmaa olisi se, että piirin puheenjohtajana toimii henkilö, jonka valitsemiseen kuntalaiset eivät ole päässeet osallisiksi erilaisissa vaaleissa. Tämä oli ehkä järjettömin kommentti koko jutussa.

Totta kai piirin puheenjohtajana toimii puolueen jäsenten, ei kuntalaisten, valitsema henkilö. Miten voi tulla edes mieleen esittää, että puolueella ja sen piirijärjestöllä ei saisi olla valtaa omiin asioihinsa vaan että puolueen sisäisistä linjoista päättäisivät ulkopuoliset?

Ovatko ihmiset jo täydellisesti unohtaneet mikä on puolue? Se ei ole kaikkien miellyttämistä varten perustettu puuhastelukerho, jonka toimintaan kuka tahansa millä näkemyksillä tahansa voi osallistua. Se ei ole myöskään hesarin keskustelupalsta, jossa kaikki ovat kaiken asiantuntijoita.

Puolueella on oltava koherentti linja ja siitä linjasta päättää puolue - toivottavasti tietenkin demokraattisen keskustelun tuloksena. Linjasta ei päätä kuka tahansa naapuritalon Virtanen. Virtanen voi sen sijaan arvioida eri puolueiden linjoja, ja päättää sen pohjalta valtuuston kokoonpanosta. Pidetäänpä tämä työnjako ihan ennallaan.

Puolueen määritelmästä myös seuraa se karvas tosiasia, että kaikkien näkemykset eivät ole yhtä hyviä ja yhtä huomionarvoisia. Puolueet ovat lähtökohtaisesti valinneet puolensa - eikä nyt mennä siihen puolueiden kriisi - ja politiikan yleinen alennustila -keskusteluun tällä erää.

Mitä tulee Helsingin demareissa toimiviin nuoriin ihmisiin, voin omalta osaltani todeta tuntevani sekä luottamustehtävissä toimivia eduskunta-avustajia että attacisteja, ja itse toimin esimerkkinä lähinnä jälkimmäisistä. Kutsumus ei nähdäkseni ole ongelma. Ennemminkin olisin huolissani - ja aivan ikään katsomatta - sosialidemokraattisen liikkeen itseymmärryksestä ja yhteiskuntarakenteita koskevasta analyysista noin yleensä, mutta sekin on sitten toinen keskustelu.

Ja vielä tämä viimeinen leipäjono-heitto. Vapaaehtoistyö on tärkeää, mutta sosialidemokratian päämääränä on poistaa sen tarve. Niin juuri: tehdä vapaaehtoisvoimin tehtävästä köyhäinhoidosta, leipäjonoista ja muusta hyväntekeväisyydestä tarpeetonta.

Hyväntekeväisyystyön ja puoluepoliittisen sosialidemokraattisen toiminnan ero onkin siinä, että puolueen pitäisi pyrkiä poistamaan eriarvoisuus rakenteellisella tasolla. Hyväntekeväisyydellä voidaan korjata jälkiä niin kauan kun ongelmaa ei ole onnistuttu ratkaisemaan rakenteellisella tasolla ja jälkiä korjaava julkinen palvelurakenne on syystä tai toisesta (mm. niistä budjettiraameista johtuen) repaleinen.

Jos demarit ovat oikeasti kiinnostuneita köyhistä, he taistelevat yhteiskunnallista eriarvoisuutta vastaan juuri rakenteellisella tasolla, sillä vain siellä piilee lopullinen ratkaisu.

Radikaaleinta politiikkaa tekevät virkamiehet

Julkishallinto - kuulostaa kuivalta. Byrokratiaa ja paperinpyörittelyä. Väärin! Uusliberalismin seurauksena hallinnosta on nimittäin tullut paitsi tiukan poliittisen väännön kohde, myös se tila, missä politiikkaa kovimmin väännetään.

Hyvinvointivaltion ja sen mahdollistaneiden talouden rakenteiden kehityttyä huippuunsa niitä ryhdyttiin purkamaan. Uusliberalistisessa retoriikassa keskeistä on ollut erityisesti julkisen sektorin syyttäminen tehottomuudesta. Olennainen osa tätä diskurssia on käsite "raskas hallinto", jota erinäisillä keskittämisillä ja irtisanomisilla on ryhdytty karsimaan. Kuten tiedätte, valtionhallinnon tuottavuusohjelma on kansallisella tasolla tätä itseään. Kuntatasolla "rationaalista" tehostamista ja keskittämistä on myös harrastettu. Esimerkkien valossa toiminta näyttää kuitenkin monesti perverssiltä. Vaikkapa Helsingissä tila-asioista on vastannut vuodesta 2005 alkaen keskitetysti tilakeskus, joka kuitenkin näyttää vain hankaloittaneen kaikkien muiden virastojen toimintaa tehostamisen sijaan.

Hallinnon karsiminen on itse asiassa tuhoisaa. Hallinnolla nimittäin on merkittävä rooli asioiden valmistelussa ja toimeenpanossa. Yleisesti ottaen kaupunkilaisten ja kansalaisten oikeusturvan ja päätöksenteon oikean kohdentamisen kannalta on aivan olennaista, että virkamiesvalmisteluun on riittävät resurssit, jotta varmistetaan lain kirjaimen ja hengen noudattaminen sekä poliitikoille päätöksenteon pohjaksi annettavan tiedon ajantasaisuus ja paikkansapitävyys. Luottamushenkilöt eivät nimittäin ehdi vapaa-ajallaan tehdä kaikkea sitä selvitystyötä, mitä perusteltujen päätösten tekeminen edellyttää.

Itse en pidäkään ongelmana hallintokoneiston kokoa. Sen sijaan on paljon ongelmallisempaa, että hallinto on ottanut (tai sille on annettu) roolin, joka sille ei kuulu. Samaan aikaan kun kansalaisten ymmärrys politiikasta ja omista vaikutusmahdollisuuksistaan on kaventunut, hallintokoneisto on ottanut (tai sille on annettu) johdon poliittisten linjojen vetämisessä.

Yksi osa tätä kuviota ovat poliittiset virkanimitykset, joista Silvo Kaasalainen kirjoitti viime viikolla Hesarissa nimittäen niitä julkishallinnon kokovartalokorruptioksi. Kaasalainen toteaa:

"Poliittisia virkanimityksiä perustellaan usein sillä, että hallintoon tarvitaan erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä, koska päätösten sisältö syntyy jo valmistelussa.

Perustelu on nurinkurinen, sillä kansa on vaaleissa valinnut juuri poliitikot päättämään puolestaan, mitä palveluja verovaroilla tuotetaan. Luottamushenkilöillä ei ole oikeutta siirtää tehtävää alaisilleen. Jos poliitikko epäonnistuu tehtävässään, hänet voidaan vaihtaa seuraavissa vaaleissa - virkamies taas voi pysyä virassaan yli 30 vuotta."

Poliittisissa virkanimityksissä ei kaiketi ole mitään uutta. Tilanne on kuitenkin huono, koska myös niin sanotusti ei-poliittisesti valitut virkamiehet ovat täyttämässä sitä tilaa, jonka kansan ja poliitikkojen (sic!) vieraantuminen politiikasta on jättänyt päätöksentekoon.

Toinen johdatus aiheeseen. Viime viikolla Helsingissä puhumassa pistäytynyt slovenialainen filosofi Slavoj Žižek muistuttaa tuoreessa pamfletissaan, että aito politiikka ei ole parhaan mahdollisen ratkaisun löytämistä olemassa olevissa raameissa, vaan mahdottomaksi koetun tekemistä mahdolliseksi.

Sovelletaanpa Kaasalaisen ja Žižekin analyysia Helsingin kunnallispolitiikkaan.

Aitoa politiikkaa on siis saada keskusteluun jotain, mitä emme pitäneet edes mahdollisena. Näyttää siltä, että radikaaleimmat esitykset tulevat nykyisin virkamiehiltä. Kuka poliitikko olisi uskaltanut valmistella aloitetta, jossa listattaisiin lakkautettavaksi yhteensä 80 kaupungin palvelupistettä - kouluja, päiväkoteja, kirjastoja, nuorisotaloja ja niin edelleen? Virkamieskoneisto on kuitenkin saanut tällaisen listan aikaiseksi ja siten tuonut mahdottoman keskusteluun.

Seuraamassamme tapahtumaketjussa olennaista on nyt huomata, että hallinto on luonut ne raamit, joissa poliitikkojen on palveluverkko-keskustelu käytävä. Melko nurinkurista, mutta nerokasta.

Neutraalilta, rationaaliselta ja välttämättömältä näyttävä esitys on lähtökohtaisesti syytön, kunnes toisin todistetaan. Ja todistustaakka lepää nyt poliitikkojen harteilla.

Vaikka monet kuntalaiset ovatkin jo aktivoituneet naapurikirjastoansa tai kouluansa puolustamaan, lähipalvelujen puolustaminen tullaan tulevien kuukausien aikana epäilemättä kerran jos toisenkin tuomitsemaan "populismiksi" tai "änkyröinniksi" siinä missä leikkaukset ovat niitä "vaikeita päätöksiä" jotka on "vaikeina aikoina" jonkun "vastuunkantajan" tehtävä.

Julkishallinto ei taidakaan kuulostaa enää niin kuivalta. Tämäkään esitys ei ole ideologisesti neutraali eikä epäpoliittinen. Ja sen ovat tehneet virkamiehet, joista osa - väitän - tietoisesti toteuttaa suurempaa käsikirjoitusta julkisen sektorin alasajosta.

Todistustaakka on poliitikoilla. Siispä ensimmäinen aihetodiste:

• Palveluverkkotyöryhmää ei asetettu lakkauttamaan palvelupisteitä. Se asetettiin kehittämään hallintokuntien välisessä yhteistyössä tilojen yhteiskäyttöä ja selvittämään ulkopuolisilta vuokratuista tiloista luopumista. Lopputuloksena saatiin laaja lakkautuslista kaupungin omista tiloista.

Jokin väliintuleva muuttuja x sai aikaan sen, että tehtävänanto ja lopputulos eivät vastaa toisiaan. Ja tämä x on tulkintani mukaan asemansa väärin ymmärtänyt hallinto, joka on ryhtynyt tekemään politiikkaa.

PS.

Olen aina suhtautunut epäilevästi opetuslautakunnalle esitettyihin näkemyksiin oppilasmäärien vähenemisestä. Ennusteet eivät ole yksiselitteisiä, eivätkä syntyvyys ja muuttoliike ole totelleet ennusteita. Nyt vieläpä virastolla ja Helsingin omalla tietokeskuksella näyttää olevan eri ymmärrys siitä, paljonko kaupungissa tulee lähivuosina olemaan ala-asteikäisiä oppilaita.

Kannattaa lukea Suomen kuvalehden artikkeli oppilasennusteista. Myös numerot ja niistä tehty tulkinta ovat politiikkaa.

Lähipalvelut säästettäisiin seitsemän bussilipun hinnalla

Helsingin Sanomissa tällä viikolla esitetyt tiedot valmistelussa olevasta palveluverkkoselvityksestä ovat herättäneet ansaittua kritiikkiä.

Kaupunginhallituksen asettaman työryhmän alkuperäisenä tarkoituksena oli tarkastella kaupungin palveluverkostoa kokonaisuutena, jossa joistakin tiloista – mutta ei palveluista – voitaisiin luopua lisäämällä tilojen yhteiskäyttöä sekä keskittää kaupungin palvelut kaupungin omiin tiloihin luopumalla ulkopuolisilta vuokratuista tiloista.

Nyt esitetyllä runsaan 80 kohteen lakkautuslistalla olevat tilat ovat kuitenkin sekä laajuudessaan että laadussaan jotain muuta kuin alkuperin oli tarkoitettu. Esityksen puolesta esitetyt perustelut ovat myös harhaanjohtavia.

Elina Moisio (vihr.) puolusti Helsingin Sanomissa (2.12.09) koulujen lakkauttamislistan laajuutta sillä, että tilavuokrista säästetyt rahat siirtyisivät esimerkiksi opetustoimessa ryhmäkokoihin ja kouluruokailuun käytettäviin määrärahoihin. Kun tavoitteeksi on asetettu niin sanotun rahoitusvajeen kattaminen toimintamenoissa säästämisellä, en mitenkään voi luottaa siihen, että lakkauttamisia ajavat ryhmät suostuisivat siirtämään tilavuokrista säästettyjä rahoja lisätuloiksi momentilta toiselle.

Helsinkiläisiä ei tule myöskään johtaa harhaan väittämällä

1) että toiminta järkevöityisi

Oppilasmäärän tilapäinen väheneminen on peruste joidenkin sivupisteiden sulkemiselle. Listalla on kuitenkin monia ”seiniä”, joista luopumalla myös palvelu niiden sisällä lakkaa tai vähintään siirtyy kohtuuttoman kauas.

Esimerkiksi kaikkien lapsiperheiden, tulo- ja varallisuuseroihin katsomatta, päivittäiseen käyttöön tarjolla olevat leikkipuistot ovat kiistatta julkisessa kaupunkitilassa oleva julkinen perus- ja ennen kaikkea lähipalvelu, joista luopuminen olisi täysin järjetöntä.

Työttömille ja ikääntyneille tarkoitettujen toimintakeskusten tiloista luopuminen olisi näiden ihmisten toimintakyvyn ylläpidon ja syrjäytymisen ehkäisyn kannalta yhtä järjetöntä.

Lähikirjastot puoltavat ehdottomasti paikkaansa harvoina ei-kaupallisina tiloina, jotka Osku Pajamäkeä siteeratakseni ovat myös niitä harvoja paikkoja, joissa lähiössä ollaan selvin päin.

Myös nuorisotilat ovat etenkin nyt, nuorten työttömyyden räjähdysmäisen kasvun myötä, korvaamattoman arvokkaita syrjäytymisen ennaltaehkäisyssä. Mikäli jotkin tilat ovat olleet vajaakäytössä, palvelujen vaikuttavuuden kannalta järkevämpi ratkaisu on nuorten hakeminen ostarin nurkilta rakentavamman toiminnan pariin tilojen sulkemisen sijaan. Tiloja ja sosiaalipolitiikkaa ei voida erottaa toisistaan.

Juuri lasten, lapsiperheiden, vanhusten tai työttömien näkökulmasta päivittäin käytettyjen palvelujen keskittäminen suuriin yksiköihin ei ole millään muotoa järkevää. Liikkuminen on näille ryhmille useimmiten paitsi hankalaa, pienituloisille myös kallista. Edellä mainittujen palvelujen tulee olla kävelymatkan päässä.

2) että tilavuokrista syntyisi suuria säästöjä

Listalla olevat kohteet ovat pääasiassa kaupungin omistamia tiloja. Palvelujen lakkauttaminen näissä tiloissa ei poista sitä tosiasiaa, että kaupungin on silti tyhjäksikin jääneestä tilasta pidettävä jonkinlaista huolta. On erittäin vaikea nähdä, että tyhjäksi jäävä koulurakennus tai leikkipuisto saataisiin myytyä jollekin innovatiiviselle palveluntarjoajalle, joka keksisi tilaan toimivan liikeidean. Autioiksi ränsistymään näitä tiloja ei myöskään voi jättää.

Kaiken kaikkiaan säästöjä syntyisi tällä listalla 10 miljoonaa euroa vuodessa. Summa on noin 17 euroa helsinkiläistä kohden. Aika moni olisi varmaankin valmis maksamaan tuon verran säästääkseen lähipalvelunsa. Etenkin kun ottaa huomioon, että kovin montaa bussimatkaa ei tuolla summalla vuodessa tehdä. No okei, seitsemän.

3) että väestöennusteet ja oppilasennusteet olisivat täysin luotettavia

Lakkautuslistalla olevat kohteet on valittu siten, että näillä alueilla ”asiakasmäärien” nähdään olevan laskussa tai jo laskenut. Näin voi joissakin tapauksissa ollakin, mutta absoluuttisia faktoja väestöennusteet tai etenkään kouluikäisen väestön ennusteet eivät ole.

Jo aiemmin huomattiin, että lapsiperheet eivät sitten muuttaneetkaan Nurmijärvelle pientaloihin vaan jäivät asuttamaan kantakaupunkia ja tukkimaan päiväkoteja. Näin voi käydä myös oppilasmäärien suhteen. Jotka sitä paitsi ovat muutaman vuoden päästä taas kääntymässä nousuun. Kouluja ollaan nyt sulkemassa lyhytnäköisesti muutamaksi vuodeksi.

Kokonaisuutena lakkautuslista ei – mikä yllätys – vastaa kaupungin strategiaan kirjattuja tavoitteita. Strategiaohjelmassa eksplisiittisesti väitetään, että kaupunki pyrkii kehittämään palveluverkkoa vastaamaan asukkaiden tarpeita, vähentämään kaupunkilaisten keskinäistä eriarvoisuutta ja ehkäisemään syrjäytymistä varhaisella tuella ja ennaltaehkäisyllä. Etenkin jälkimmäinen, varhainen tuki ja ennaltaehkäisy, tapahtuu juuri niissä lähipalveluissa, joissa yhteisöllisyyden on mahdollista rakentua. Sen sijaan suuriin yksiköihin keskitetyissä tai internetiin siirretyissä liukuhihnapalveluissa vain kovaäänisimpien ja jo valmiiksi pärjäävien tarpeet tulevat noteeratuiksi.

Todellinen vapaus valita toisin

Ryhmä vaihtoehdottomuuden "politiikasta" tarpeekseen saaneita aktivisteja, poliitikkoja, kulttuurin tekijöitä, tutkijoita ja muita kansalaisia ovat käynnistäneet prosessin, jolla tähdätään politiikan palauttamiseen politiikkaan. Tavoitteena on todellinen vapaus valita toisin.

Ensimmäinen julkinen askel oli vappuna Helsingin Sanomissa julkaistu ilmoitus, jolla kutsuttiin koolle kaikki halukkaat Kulttuuritalolla järjestettävään avoimeen foorumiin. Ilmoituksen maksoivat kolmisensataa allekirjoittanutta. Joukossa tunnettuja ja tuntemattomia nimiä. Foorumi on tulevana lauantaina. Siinä seuraava askel. Tervetuloa paikalle.

Kyse ei ole tietyn puolueen, järjestön tai henkilön oman edun pönkittämisestä. Kyse ei ole myöskään EU-vaalien jälkipyykistä. Vasemmisto rypi suossa jo viime syksynä, kun projektin suunnittelu käynnistyi. Vasemmisto on hävinnyt vaalit toisensa jälkeen ja aina päädytään toteamaan, että viesti oli hyvä, mutta se ei mennyt perille. Jo pitkään olisi ollut kuitenkin tarpeen miettiä olisiko vikaa myös itse viestissä eikä vain sen välityksessä. Lauantaina Kulttuuritalolla paneudutaan toivottavasti myös tähän.

Mitä vikaa viestissä sitten on?

Ensinnäkin vapaus valita toisin edellyttää todellisia toisenlaisia vaihtoehtoja. Ei ole mieltä tehdä nimellistä valintaa perinteisten vasemmisto- ja oikeistopuolueiden välillä, jos poliittisissa linjoissa ei ole eroa. Tällä viittaan esimerkiksi SDP:n kyvyttömyyteen vastustaa uusliberaalia hegemoniaa, mikä on johtanut siihen, että SDP:n politiikan sisällöt ovat juuri siellä, minne tuore puheenjohtajakin ne viime kesäkuussa vahingossa sijoitti: yksin keskustassa. Ei olla sisällöllisesti selkeästi vasemmalla, mutta retorisesti jäädään kuitenkin sopivan etäisyyden päähän kokoomuksesta.

Edelleen nämä todelliset vaihtoehdot edellyttävät näkemyksiä siitä, mitkä konkreettisesti olisivat ne rakenteet, jotka olisivat vaihtoehto nykyiselle järjestelmälle. Ei pientä pintaremonttia ja vanhojen hyvien aikojen muistelua. Elämme aivan eri aikakaudella ja erilaisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa kuin silloin, kun suuret ikäluokat rakensivat itselleen hyvät työpaikat ja eläkkeet ja lapsilleen peruskoulun.

Ei voida enää keskittyä hyvinvoinnin, yhteiskuntarauhan ja talouskasvun turvaamiseen Suomen rajojen sisäpuolella. Ensinnäkään kansallisvaltiokeskeinen päätöksenteko ei ole enää mahdollista globaalin talouden asettaessa sille yhä ahtaampia reunaehtoja. Toisekseen yhden kansan omien etujen ajaminen muiden kustannuksella on huonosti perusteltavissa eikä takaa rauhaa, tai lopulta niitä kahta muutakaan tavoitetta. Globalisaation myötä on rakennettava aiempaa paljon massiivisempia järjestelmiä, joilla ohjata maailmantaloutta siten, että päädytään vaurauden tasa-arvoiseen jakautumiseen ja eettisesti perusteltavissa olevaan yhteiskuntajärjestykseen. Järjestelmän on tietenkin oltava demokraattisessa ohjauksessa.

Vaikka vasemmisto saisi viestinsä muokattua todelliseksi vaihtoehdoksi, on kuitenkin vielä jotain, mikä liittyy ongelmallisesti valintaan ja vapauteen. Ei nimittäin ole kovinkaan selvää, missä määrin ihmiset tekevät vapaita valintoja. Missä määrin valinta perustuu todelliseen tietoon valintojen seurauksista tai tietoisuuteen omiin valintoihin johtavista tekijöistä - oman toiminnan vaikuttimista?

Se, että ihmiset muodostavat mielipiteitään (ja valitsevat) siltä pohjalta, millaisia mielikuvia tai fiiliksiä jokin asia herättää, ei ole todellista vapautta. Se on unissa kävelemistä osaksi sattumanvaraisten ärsykkeiden, osaksi järjestelmällisen manipulaation johdattelemana.

Kuka ei olisi joskus havahtunut kesken mainoslaulun hyräilemisen. Aivoihin pakkautuu paljon muutakin ja paljon huolestuttavampaa mielihalujamme ja mielipiteitämme ohjaavaa materiaalia huomaamattamme, jos emme tarkastele ympäristöä jatkuvasti ja ärsykkeitä kriittisesti suodattaen. Ja kun päätämme tämän tehdä, on käsiteltävä myös ne valmiina vastaanotetut mielipiteet, jotka ennen heräämistä ehtivät tallentua aivokuoreen. Vasta sen jälkeen olemme vapaita valitsemaan. Toivottavasti silloin tarjolla on vaihtoehtoja.

Niin kauan kun suurin osa ihmisistä kävelee unissaan, valtaa pitävillä ei ole hätää. Mutta toivotaan, että ihmiset ovat ja pysyvät lauantaina hereillä. Odotan, että Kulttuuritalolla päästään käsiksi todellisiin vaihtoehtoihin ja kaikille tarjoutuu mahdollisuus osallistua niiden luomiseen.

Vapaus valita toisin - Avoin foorumi 13.6. Kulttuuritalolla: Ohjelma täällä.

Leipää ja sirkushuveja - eli kuinka kouluruoasta säästetään ja politiikan tilaa kavennetaan

Jospa nyt vihdoin kirjoittaisin tänne sanasen siitä, mitä kunnallisvaalien jälkeen olen kunnallispolitiikassa saanut aikaan. Tai lähinnä - mitä en ole yrityksistä huolimatta saanut aikaan.

Opetuslautakunnan kevät on ollut työntäyteinen ja uudelle jäsenelle luonnollisesti vieläkin työläämpi. Esityslistoihin perehtyminen ja taustojen selvittäminen voisi käydä puolipäivätyöstä. Perustuloa odotellessa voi vain tuhrata viikonloppunsa ja vapaailtansa. Toteuma: toteutunut.

Tänään opetuslautakunta hyväksyi ensi vuoden talousarvioesityksen. Ensin hyvinä uutisina kerrottakoon, että tuntikehykseen (eli käytännössä opettajien määrään ja ryhmäkokoihin) ei tehty leikkauksia. Myöskään positiivisen diskriminaation määrärahoihin ei koskettu. Näin voidaan tukea kouluja, jotka tarvitsevat oppilaaksiottoalueensa ja oppilaspohjansa sosiaalisen taustan perusteella keskimääräistä enemmän resursseja ehkäistäkseen oppilaidensa syrjäytymistä. Kriteereinä toimivat huoltajien koulutustaso, perheiden tulotaso sekä oppilaiden maahanmuuttajataustaisuus. Rahoilla voidaan esimerkiksi palkata lisää henkilökuntaa.

Kaupunginhallituksen hyväksymä menoraami vuodelle 2010 oli nimellisesti prosentin tätä vuotta pienempi. Käytännössä sopeuttamistarve oli palkkojen kasvun, tilavuokrien ym. syiden takia -2,5 %. Koska henkilöstömenot muodostavat viraston budjetista suurimman osan, muihin toimintoihin kohdistettavat säästöt olivatkin sitten suuria. Vaikka kouluretkiin ja uusiin oppikirjoihin olisi mukava varata enemmän rahaa, suurimman huolen minussa herätti kouluruokaan ja siivouspalveluihin kohdistetut leikkaukset.

Syöminen on välttämätön perustarve. Kouluruoka vaikuttaa luonnollisesti jokaisen oppilaan hyvinvointiin, terveyteen ja oppimistuloksiin. Helsingissä on kuitenkin myös suuri joukko pienituloisia perheitä, joiden lapsille kouluruoka saattaa olla päivän ainoa ravitsemussuositukset täyttävä lämmin ateria.

Nyt kouluruoasta ollaan säästämässä niin paljon, että seurauksena on merkittävässä määrin laadusta, ruoka-aineista ja monipuolisuudesta tinkimistä. Kouluruokasuosituksia ei välttämättä pystytä ensi vuonna täyttämään.

Tein lautakunnassa esityksen, että kouluruokailuun ja siivoukseen kohdistetuista leikkauksista luovuttaisiin ja määrärahat olisi pidetty vuonna 2010 tämän vuoden tasolla. Ei mennyt läpi. Syy: esitys olisi ylittänyt kaupunginhallituksen antaman budjettikehyksen.

Ongelmana vain oli, ettei kehyksen sisältäkään ollut osoitettavissa momenttia, mistä miljoona euroa olisi voinut siirtää toisaalle. Johtopäätös: kehysbudjetointi jättää lautakunnalle minimaalisen päätösvallan siirrellä kolikoita taskusta toiseen, muttei valtaa tehdä todellisia päätöksiä kuntalaisten palveluiden turvaamiseksi.

Jos lautakunta ei voi tehdä kehyksen ylittäviä talousarvioesityksiä, mikä on lautakunnan poliittinen päätösvalta? Hyvin pieni, nähdäkseni. Kehyksistä neuvottelee pieni poliittinen eliitti. Poliittiset ryhmät toki pitävät luottamushenkilöitään ajan tasalla, mutta tuossa vaiheessa on aika vaikea arvioida mitä miljardit kaupungin tasolla tarkoittaisivat tietyn viraston tietyn palvelun kohdalla. Siispä asia konkretisoituu vasta lautakuntakäsittelyssä. Ja sitten kerrotaan, että tuolloin on jo liian myöhäistä.

Aloittelija kun olen, yritin silti ylittää kehyksen. Toisin sanoen, yritin tehdä lautakunnassa politiikkaa. Toteuma: ei toteutunut.

Vapaan tieteen ja demokratian raunioilla

Yliopistolain uudistusta koskeva lakiesitys herättää kritiikkiä. Tänään yliopisto-opiskelijat, henkilökunta ja muut aktiivit marssivat lakiesitystä vastaan ympäri Suomea. Itse uudistuksen sisältö raivostuttaa, koska se on sitomassa tieteen markkinamekanismien talutusnuoraan. Vapaa sivistysyliopisto on uhattuna.

Poliittisena prosessina yliopistolain uudistus on herättänyt myös vahvaa kritiikkiä. Missä on tila julkiselle keskustelulle? Missä demokratia? Lausuntokierroksella esiin noussut kritiikki on sivuutettu hallituksen esityksessä. Ikään kuin sitä ei olisi ollutkaan.

Ja vielä: aamun hesari uutisoi isolla otsikolla "Yliopistolain vastustajat havahtuivat vasta valmistelun loppusuoralla" (HS 19.2.). Iltapäivällä nettihesari tiesi kertoa, että hallitus hyväksyi esityksen yliopistolaista. Nyt on sitten jäljellä enää se pieni muodollisuus - eduskuntakäsittely.

Siis miten niin liian myöhään? On aivan demokratian määritelmän vastaista, että lait olisi lyöty lukkoon ennen kuin niiden käsittelyä demokraattisesti valitussa kansanedustuslaitoksessa on ehditty edes aloittaa. Että olisi itsestään selvää, ettei julkinen keskustelu voi vaikuttaa siihen, millaista politiikkaa tehdään. Ja ettei eduskuntakäsittelyn aikana hallituksen esityksiin voisi enää tulla muutoksia.

Mitä mieltä on sananvapaudessa, jos sanaa - edes suurten massojen huutoa - ei kukaan katso tarpeelliseksi kuunnella eikä sille anneta mitään arvoa?

Venäjällä toisinajattelijat mukiloidaan tai jopa tapetaan. Suomessa käytetään hienovaraisempaa väkivaltaa. Laitetaan telkusta ääni pois. Jätetään kirjalliset lausunnot lukematta. Kävellään ohi päätä kääntämättä. Mitätöidään. Leikitään, että nyt tää olis niinku poliitikko ja nyt noita toisia ei olis niinku olemassakaan.

Tuottavuusohjelma sieltä, minne päivä ei paista

Valtionhallinnon tuottavuusohjelmaa perustellaan mitä moninaisimmilla syillä, joista mikään ei vastaa käsitystäni siitä todellisuudesta, jossa julkisen sektorin työntekijät, tulevat työntekijät tai asiakkaat elävät. Jyrki Kataisen mukaan (HS 29.11.) tuottavuusohjelmalla turvataan hyvinvointivaltion tulevaisuus. Unohdetaanpa hetkeksi kansakuntamme ylpeys, halukkuus heittäytyä kärsimään talvisodan hengessä jonkin epämääräisen ”yhteisen hyvän” nimissä, ja tarkastellaan tuottavuusohjelman perusteeksi esitettyjä väitteitä uudelleen.

Työikäisen väestön pienenemisen suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle pelätään johtavan tilanteeseen, jossa julkiselle sektorille ei riitä enää työvoimaa. Tästä syystä julkista sektoria halutaan ”tehostaa” ja virkoja lakkauttaa. Peruste on eettisesti kestämätön ja huono johtopäätös. Sosiaali-, terveys- ja opetustoimi muun muassa on mitoitettava asiakkaiden ja kansalaisten tarpeiden ja määrän mukaan. Mikäli työvoimasta olisi pulaa, on oltava huolissaan palvelujen laadun rapautumisesta. Laatu ei parane lakkauttamalla virkoja siksi, ettei niitä kuitenkaan saataisi täytettyä. Valtionhallinnossa työvoimasta tuskin tulee olemaan pulaa. Vai miksi kaikki 2000-luvulla valmistuneet yhteiskuntatieteilijät paiskivat pätkätöitä? Omaksi ilokseen?

Katainen jatkaa edelleen, että virkojen lakkauttamatta jättäminen johtaisi tilanteeseen, jossa julkinen sektori nielisi enemmistön työmarkkinoille tulevista ihmisistä. Entä sitten? Yksityinen sektori on jo siirtänyt tuotantonsa halvan tuotannon maihin. Työntekijöitä lomautetaan ja irtisanotaan. Minun nähdäkseni yksityinen sektori ei suoranaisesti kärsi työntekijöiden puutteesta. Toisekseen, myös yksityisellä sektorilla on tehtäviä, jotka voidaan teknologian kehittymisen myötä lakkauttaa ja josta siten voi siirtyä työntekijöitä korkean tuottavuuden sektorille. Ja vielä, kuinka voidaan lakkauttaa virkoja nyt perustelemalla sitä arvioilla siitä, miltä tuotantorakenne 30 vuoden päästä näyttää?

Jos taas ollaan huolissaan siitä, ettei työvoimaa riittäisi yksityisille hyvinvointipalveluille, ihmettelen valtionhallinnon jalomielisyyttä. Se ei voi perustua muuhun, kuin tavoitteeseen lakkauttaa koko julkinen sektori. Miksei tätä sitten sanota rehellisesti ääneen? Siksi, ettei se vastaisi kansalaisten näkemyksiä toivottavasta yhteiskuntarakenteesta. Näin ollen todelliset tavoitteet on kätketty ja puhutaan epämääräisestä ”välttämättömyydestä” ja ”vaikeista valinnoista”.

Mitä tulee puheeseen palveluiden ja hallinnon tuottavuuden parantamisesta ja tehostamisesta, Katainen muiden muassa kärsii joko ymmärtämättömyyden puutteesta tai edellä kuvatusta epärehellisyydestä. ”Työtä ei vaadita tehtävän enemmän vaan vähemmän ja fiksummin”. Mikäli tuottavuusohjelman puolestapuhujat olisivat itse joskus työskennelleet palvelusektorilla, he tietäisivät, että ihmisten kanssa tehtävää työtä ei voi vähentää ja samalla saavuttaa parempia lopputuloksia.

Rutiinityön määrän vähentäminen tarkoittaa vähemmän kontakteja vaikkapa sosiaalityön asiakkaisiin, potilaisiin, hoivan tarpeessa oleviin vanhuksiin tai kasvatettaviin lapsiin ja nuoriin. Hyvinvointipalveluiden ydintehtävät ovat nimenomaan rutiineja: toistuvia ihmisten kohtaamisia, joissa hoidetaan, hoivataan, opetetaan, kasvatetaan ja ohjataan. Me tiedämme jo nyt näistä karsimisen johtaneen mm. turvattomuuden ja pahoinvoinnin lisääntymiseen. Teknologia ei voi korvata ihmiskontakteja. Lääkkeiden ottamisesta muistuttava koje ei estä kotiinsa juuttunutta vanhusta vajoamasta masennukseen. Mikäli tulevasta työvoimapulasta ollaan huolissaan, olisi varmaankin syytä olla huolissaan myös työikäisten ja kasvavien nuorten työkyvystä. Huonosti hoidetut ja riittämättömät palvelut johtavat puutteelliseen työkykykyyn niin lyhyellä kuin pitkällä ajanjaksolla.

Mitä taas tulee esimerkiksi valtion tutkimus- ja tilastointilaitoksiin, henkilökunnan vähentäminen ja sitä kautta ”ydintehtäviin” keskittyminen johtaa tilanteeseen, jossa mitään uusia ajatuksia, eli uusliberalistien kovasti kaipaamia innovaatioita, ei ehditä kehittelemään ja synnyttämään. Tehostaminen tekee julkisen sektorin työntekijöistä robotteja, joilla ei ole ajattelun lisäksi aikaa kyseenalaistaa ja kritisoida. Aika hieno suunnitelma.

Tuottavuusohjelma ei ole mitenkään eettisesti perusteltavissa ja johtaa julkisen sektorin alkuperäisten tavoitteiden kannalta yhtä perversseihin lopputuloksiin, kuin Neuvostoliiton tuottavuusohjelmat aikanaan. Karja voidaan teurastaa kerralla, mutta se näyttää tilastoissa hienolta vain nälänhätään asti.

Kiitokset ja pika-analyysi

499 ääntä (tarkastuslaskennassa 11 lisää) tuli ja varavaltuutetun paikka. Olen hyvin iloinen tästä tuloksesta ja kiitän kaikkia minua äänestäneitä, kampanjatyöntekijöitä ja tukijoitani!

Puolueen alennustila puolestaan jatkuu, eikä siinä ole mitään uutta, yllättävää tai epäreilua.

Nuorena ja tuntemattomana ehdokkaana menestyin ensiyrittämällä hyvin - vaalivalvojaisten jälkeen tapaamieni puolueaktiivien mukaan yllättävän hyvin. Minulla oli puhtaasti vasemmistolainen agenda. Pidän saavuttamaani äänimäärää osoituksena siitä, että ihmiset haluavat SDP:ltä rehellisen vasemmistolaista sosialidemokratiaa. Eikä tämän pitäisi olla kovin yllättävää.

Ehkäpä puolueen olisi aika miettiä sitä keskustassa häärimistä uudelleen. Toivottavasti tämän jälkeen etsikkoaika voitaisiin päättää ja puolue palaisi vihdoin juurilleen.

Eräässä blogissa soimataan Erkki Tuomiojaa siitä, että hän kritisoi SDP:n unelmahöttöä vasta vaalien jälkeen eikä niitä ennen. Ikään kuin puoluetoimisto olisi tällaista kritiikkiä kuultuaan luopunut unelmakampanjastaan. Ei tietenkään olisi. Unelmakampanjastahan oltiin ylpeitä ja sen kritisoiminen herätti jo elokuussa voimakkaita tunnereaktioita.

Tämän puolueen toistuva ongelma on se, ettei se pysty ottamaan vastaan puolueen sisäistä kritiikkiä, vaikka kaikki tietävät että jotain on pielessä ja kannatus vain laskee. Tämän voi todeta vaikka lukemalla kyseisen unelmakampanjaa kritisoineen blogimerkinnän kommenttiosion.

Niin, ja kriitikoiden kritisoijille: puolueen sisäisessä oppositiossa istuminen ei johdu siitä, ettei muuta "osaisi". Se johtuu siitä, että puolueen ja sosialidemokratian välinen etäisyys on huolestuttavan iso ja oppostition mielestä tämän etäisyyden pitäisi kadota. Eli oppositiolla on näkemys, joka eroaa puolueen valtavirrasta. Jostain syystä nämä itsenäiset analyysit ja näkemyserot tulkitaan kyvyttömyydeksi tehdä mitään. Hmmm. Missä vika?

Tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen Helsingin puolesta

Kuntapolitiikan rajoitteet tulevat läheltä ja kaukaa

Ihmisten poliittinen aktiivisuus on jo pitkään ollut laihanlaista. Suurin osa suomalaisista ei osaa nimetä edes hallituspuolueita. Siksi voikin olla vaikea herättää keskustelua kunnallisvaalien alla muista kuin äänestäjän henkilökohtaisiksi kokemista aiheista erittäin konkreettisella tasolla. Esimerkiksi lähipäiväkodin säilyttäminen, terveyskeskusjonon lyhentäminen ja bussilipun hinnan puolittaminen ovat kouriintuntuvia tavoitteita. Näitä on toki tärkeä ajaa ja sitä itsekin teen. Vaalikampanjoinnin pitäisi kuitenkin olla myös aikaa, jolloin voitaisiin puhua niistä rakenteista, jotka mahdollistavat tai estävät näiden tavoitteiden toteutumisen. Tällaista keskustelua ei juuri käydä. Puhutaan unelmista, mutta ei uusliberalismista.

Entä jos ihmisille yrittäisi kertoa, että syy kuntien peruspalveluiden rapautumiseen on sellaisen politiikan tietoisessa harjoittamisessa, millä julkinen sektori on uhrattu markkinoiden vapauttamisen nimissä. Entäpä jos vielä yritettäisiin tehdä näkyväksi yhteys tämän ja maailmaa vavisuttavan finanssikriisin välillä? Voisiko jopa Yhdysvaltojen roskapankilla, Islannin pankkien konkursseilla ja terveyskeskusjonon pituudella olla jotain yhteyttä?

Suomen on vaikea enää harjoittaa kansallisvaltiokeskeistä politiikkaa, koska talouspolitiikka ei ole maan poliittisten päättäjien käsissä. Sama tekijä, mistä seuraa talouspolitiikan karkaaminen käsistä, on syynä myös kuntien palveluiden kyvyttömyyteen vastata kuntalaisten todellisiin tarpeisiin.

Uusliberalistinen politiikka tähtää markkinoiden vapauttamiseen kaikesta poliittisesta ohjauksesta. Tämä edellyttää sellaisten mekanismien poistamista, jotka rajoittavat pääoman vapaita liikkeitä. Mm. verotus ja työlainsäädäntö ovat tällaisia esteitä. Uusliberalistit legitimoivat tämän toiminnan lupaamalla lisää rahaa ja hyvinvointia kaikille. Todellisuudessa raha kasautuu pienen eliitin taskuihin.

Työlainsäädännön heikentymisen ja verotuksen kautta tapahtuvien tulonsiirtojen niukentamisen myötä suurin osa ihmisistä jää ilman kohtuullista korvausta työstään, pahimmillaan työttömiksi "tuotannollisista ja taloudellisista syistä" milloin vain ja tuolloin ilman riittävää työttömyysturvaa.

Valtion toimijuus on jo alisteista markkinoiden toimijuudelle. Hyvinvointivaltion purkaminen kokonaan olisi silti ollut liian hankalaa ja epäilemättä herättänyt kiihkeää vastarintaa. Uusliberalismi onkin ujuttautunut hyvinvointivaltioon salakavalasti tuomalla oman käsitteistönsä julkiselle sektorille ns. New Public Managementin myötä.

Uuden julkisjohtamisen opin tavoitteena on byrokratian vähentäminen ja tehokkuuden tavoittelu. Hokema on lyönyt itsensä niin hyvin läpi, että kuka tahansa uskoo varmaksi, että julkisen sektorin byrokratia on paha asia ja sitä on kevennettävä - täysin ilman minkäänlaista tilasto- tai tutkimustietoa aiheesta. Todellisuudessa tehokkuuden tavoittelu on johtanut kunnissa jatkuvaan aliresursointiin ja alibudjetointiin. Ja sitä myöten kasvavaan eriarvoisuuteen ja pahoinvointiin.

Mutta vaalikampanjoissa ei ole enää tapana pohtia ylärakenteita. Edes alkeellisella tasolla. Olin viime viikolla vaalipaneelissa, jossa yleisön edustaja kertoi tapahtumasta, jossa hän oli tullut syrjityksi seksuaalisen suuntautumisensa takia. Eräs panelisteista, nykyinen kaupunginvaltuutettu, pahoitteli tuota "valitettavaa yksittäistapausta". Yleisössä istunut mies jatkoi tarinaansa ja totesi, ettei kyse ollut yksittäistapauksesta vaan rakenteellisesta syrjinnästä. Tartuin tähän huomioon ja jatkoin puhumista rakenteista, kunnes em. valtuutettu kimmastui ja sähähti minulle "kyse ei ole mistään rakenteista, vaan yksittäisistä ihmisistä ja heidän yksittäisistä teoistaan".

Poliittinen keskustelu kaipaisi kipeästi ravistelua. Aina silloin kun esitetään eriarvoisuuden johtuvan "yksittäisistä" tapahtumista, on välttämätöntä esittää lisäkysymyksiä. Olisiko tosiaan vain sattumaa, että tietyn ryhmän edustajia säännönmukaisesti kohdellaan tietyllä tavalla? Onko hyvinvointivaltion purkaminen ollut vain sarja yksittäisiä leikkauksia, jotka ovat sattumalta seuranneet toisiaan? Entä voiko ihmisten toiminta ylipäätään olla vapaata kaikista ideologista ja sosiaalisista rakenteista? Tuskin.

Pikemminkin kyse on siitä, että nämä ideologiat ja rakenteet on häivytetty tietoisesti osaksi ihmisten arkitodellisuutta, jolloin niitä on vaikea nähdä. Tämän vuoksi tarvitaan jatkuvaa kriittistä oman toiminnan ja yhteiskunnan tarkastelua. Ja todellisen demokratian toteutuminen edellyttää kriittisyyttä niin äänestäjiltä, ehdokkailta kuin valituksi tulleilta päättäjiltäkin.

Tasa-arvoa, juhlia ja nuorten kohtaamisia

Tovereita matkalla Paasitorniin


Kuluva viikko oli täynnä hyviä tilaisuuksia, joihin kaikkiin ei ehtinyt paikalle. Vasemmistonaiset olivat järjestäneet norjalaisen feminismin grand old ladyn Berit Åsin Suomeen. Keskiviikkona olisi ollut Amnestyn järjestämä tilaisuus Helsingin palveluista ja naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Nämä jäivät harmittavasti väliin. Sen sijaan ehdin kyllä muutamaan muuhun tilaisuuteen, jotka antoivat ajattelemisen aihetta nekin.

Maanantaina Hanasaaressa järjestettiin Tavoitteena tasa-arvoinen päiväkoti -seminaari. Seminaarin tähtipuhujana oli ruotsalainen tasa-arvoisen varhaiskasvatuksen pioneeri Kajsa Wahlström. Hän on kehittänyt menestyksellisen tasa-arvopedagogiikan, joka leviää naapurimaassamme suurella suosiolla. Suomessa tilaisuus oli aiheesta ensimmäinen ja tuli ilmiselvästi tarpeeseen. Ilmoittautumisia tuli niin runsaasti, että tila piti vaihtaa alkuperäistä suurempaan.

Wahlströmin perusargumentti on se, että lapsia kasvatettaessa heitä ei tule ohjata käyttäytymään ahtaiden sukupuoliroolien mukaisesti, vaan päinvastoin: laajentaa sekä tyttöjen että poikien rooleja ja sallia heille osallistuminen toistensa monopolisoimille alueille. Näin heillä on myöhemmin elämässä mahdollisuus tehdä valintoja omista lähtökohdistaan, omien kykyjensä ja taipumustensa perusteella - ei rajoitettujen sukupuoliroolien perusteella.

Wahlström on havainnoinut lastentarhanopettajien työtä päiväkodeissa ottaen arkisia tilanteita nauhalle ja videolle. Kun pedagogit jälkeenpäin kuuntelivat tai katsoivat omaa toimintaansa nauhalta, he olivat kauhistuneita. Tiedostamattaan he kohtelivat tyttöjä ja poikia eri tavoin. Tämän jälkeen näissä päiväkodeissa päätettiin ryhtyä toimimaan toisin. Tulokset ovat olleet hyviä. Tavoitteena on siis tietoinen pyrkimys ulos ahtaista sukupuolirooleista, ja sitä kautta myönteisen itsetunnon luominen kaikille lapsille. Aiheesta voi lukea lisää täältä.

Yllä kuvatun ymmärtäminen on ollut ihmisille vaikeaa. Suurin harhaluulo tasa-arvoisesta varhaiskasvatuksesta on se, että päiväkoteihin tarvittaisiin lisää miespuolisia työntekijöitä tarjoamaan miehen mallia pienille pojille. Väärin. "Miehen" tai "naisen" malleja nimenomaan ei tarvita, mikäli halutaan edistää tasa-arvoa. Juuri näistä perinteisistä roolimalleista on pyrittävä eroon. Juuri sitä virheellistä käsitystä, että naiset tai miehet ovat biologisesti ja luonnostaan tietynlaisia, ei pidä vahvistaa. Sukupuoli määrittää ihmisten tekemisiä biologisesti hyvin vähän. Enemmän määrittävät esimerkiksi temperamentti tai terveydentila. Ja eniten määrittävät sosiaalisesti rakennetut naisen ja miehen kahleet.

Add men and stir -argumentti on muissakin yhteyksissä yleisesti käytetty arkijärjen luoma kammotus. Lisää miehiä sosiaalityöhön, peruskouluihin tai päiväkoteihin, ja ihmiset saavat tasa-arvoista kohtelua? Miten yksin miehen läsnäolo jo riittäisi tasa-arvon saavuttamiseen? Miltähän planeetalta tällaiset supersankarit ovat kotoisin?

Tasa-arvo ei etene askeltakaan sillä, että joka paikassa on yhtä paljon miehiä ja naisia. Tarvitaan asenteiden ja ajatusrakenteiden tiedostamista ja tietoista muuttamista. Siihen kykenevät kyllä sekä miehet että naiset. Mutta arkijärjen käyttö ei ole silloin sallittua. Tarvitaan kriittistä analyyttisyytta.

Kuten Wahlströmkin seminaarissaan totesi, päiväkodin työntekijöiden pitäisi edustaa ammattikuntaansa, ei sukupuoltaan. Hehän ovat työhönsä koulutettuja ammattilaisia, pedagogeja. On vähättelevää sanoa, ettei opettaja, sosiaalityöntekijä tai lastentarhanopettaja kykenisi kohtelemaan miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia, yhtä kunnioittavasti ja tasapuolisesti.

Tämä syytös muuten esitetään aina juuri naisia kohtaan - että ongelmana ovat ne naisvaltaisilla aloilla työskentelevät naiset, jotka sukupuolensa johdattamina työssään syrjivät miehiä. Mutta jos vain saataisiin pari miestä näihin hommiin, niin johan olisi ongelmat hoidettu. Olisikohan syytä miettiä millainen tiedostamaton asenne naisten ja miesten kykyjä kohtaan piilee tämän perustelun takana?

Ja jos todella uskotaan, että naiset ovat sukupuolensa vankeja, millä perusteella miehet eivät ole? Ai niin, mieshän ei ole sukupuoli vaan normi. Sitähän tässä ajetaan takaa, mikäli tämä ajatuspieru viedään loogiseen johtopäätökseensä. Mutta miesaktivistit tässä sahaavat omaa oksaansa. Miten miehiä voidaan syrjiä sukupuolen perusteella, mikäli heillä ei sellaista ole?

--

Ja samoja aiheita puitiin keskiviikkona Helsingin piirin ja Demarinaisten järjestämässä Klub Edistyksessä, joka pidettiin Bellyssa. Puhuin tilaisuudessa Saija Jokelan kanssa Osku Pajamäen haastateltavana siitä, onko sukupuolella väliä kunnallispolitiikassa. Ja onhan sillä, vielä. Tavoitteena olisi kuitenkin oltava, että jonain päivänä sukupuoli ei enää määritä ihmisen toimintamahdollisuuksia. Tämä edellyttää kokonaisvaltaista ajatusrakenteiden muutosta. En nyt raapusta tähän kokonaisvaltaista analyysia tilanpuutteen vuoksi. Sen sijaan suosittelen lukemaan lisää aiheesta Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan tasa-arvovaalit.fi -kampanjasivuilla. Se on hyvä alku.

--

Torstaina oli vuorossa Naisjärjestöt yhteistyössä - Kvinnoorganisationerna i Samarbete Nytkis ry:n 20-vuotisjuhlat Smolnassa. Nytkis perustettiin aikanaan valvomaan ja puolustamaan naisten oikeuksia. Järjestö muodostuu eduskuntapuolueiden naisjärjestöistä, Suomen naistutkimuksen seurasta, Naisjärjestöjen keskusliitosta ja Naisasialiitto Unionista. Ja hyvin paljon se on saanutkin aikaan.

Yksi juhlapuheista sisälsi kehoituksen, että naisten ei tulisi olla niin huolissaan miesten pärjäämisestä vaan antaa heidän järjestäytyä itse ajamaan tasa-arvoa. Tasa-arvo ei toteudu, ennen kuin myös miehet ryhtyvät sitä ajamaan. Juhlapuhuja oli puolittain oikeassa. On hyvin vaikea edetä mihinkään, mikäli vain osa ihmisistä pyrkii päämäärään, jota on lähtökohtaisestikin mahdotonta saavuttaa ilman kaikkien osanottoa.

En kuitenkaan usko, että pääsemme kovin pitkälle, mikäli miehet ja naiset jatkavat tasa-arvokysymysten käsittelyä omissa leireissään. Historiallisesti tämä on ollut perusteltua, mutta nyt on aika etsiä toisenlaisia lääkkeitä. Tasa-arvoa ajavalla kansalaisyhteiskunnan sektorilla tilanne on erittäin tulehtunut. Kaikenlaisia salaliittoteorioita ja vihanpitoa esiintyy puolin ja toisin. Tämä ei vie meitä lähemmäs päämäärää.

Toisen sukupuolen kohtaaman syrjinnän ja sorron mitätöinti on lapsellista nokittelua, mikä vain syventää kuilua. Feministien leimaaminen verenhimoisiksi miestenvihaajiksi ei kyllä kannusta feministejä lähestymään miesaktivisteja. Mutta joku keskusteluyhteys pitäisi saada rakennettua. Olen pohtinut tätä vastakkainasettelua uusimmassa Dooriksessa (s.17), joka löytyy täältä.

Jos jollain on hyviä ideoita, miten tästä asemasodasta päästään rakentaviin ratkaisuihin, kertokaa. Jos nimimerkilliset katkeroituneet naistenvihaajat ajattelivat vielä tulla syyttämään minua ja feministejä kaikista miesten ongelmista ja maailman pahuudesta, jättäkää väliin. Olette väärillä jäljillä. Mustaa vihaa ja katkeruutta kannattaa purkaa terapiassa, mutta minulla ei ole siihen koulutusta.

--

Eilen juhlittiin Paasitornin sataa vuotta Kaupunginteatterissa ja itse juhlarakennuksessa. Kjell Westön kirjan näyttämösovitus "Missä kuljimme kerran" oli väsyttävän uskollinen alkuperäisteokselle. Kirjan tapahtumat käytiin läpi hengästyttävällä tahdilla juosten kohtauksesta toiseen. Henkilöhahmot jäivät pinnallisiksi eikä ihmiskohtaloista ehtinyt siten liikuttua. Harmi. Pystyisiköhän valtuustossa vaikuttamaan Kaupunginteatterin ohjelmatarjontaan? Viime vuosina kaikki katsomisen arvoinen on esitetty pienissä teattereissa lukuun ottamatta paria klassikkoteosten rohkeaa uutta tulkintaa Kansallisessa. Voisi Kaupunginteatteri ottaa mallia lahden takaa.

Paasitornista siirryttiin nuorille äänestäjille järjestettyihin Ketä kiinnostaa -bileisiin Virgin Oiliin. Viikolla julkaistujen uutisten perusteella suurin osa suomalaisista ei tiedä, mitkä puolueet ovat hallituksessa. En odottanut, että nämä nuoret olisivat juurikaan sen kiinnostuneempia politiikasta saati minun ajatuksistani. Olin väärässä. En ollut ennen eilisiltaa vielä kertaakaan joutunut vastaamaan kysymyksiin jakaessani vaaliesitteitä. Ja näiltä nuorilta tuli tiukkoja kysymyksiä. Ihan oikeaa poliittista keskustelua! Olen vilpittömän iloinen, että lähdin baariin ja todistin omat ennakkoluuloni vääriksi. Luullakseni onnistuin myös muuttamaan muutaman ennakkoluuloja demareista. Tai pikemminkin laajentamaan demarin käsitettä.

Ennakkokäsityksistä oikeaksi puolestaan osoittautui se, ettei ole helppoa olla ehdolla SDP:n listalla. Demarit ovat nyt niin out, ettei tämä tosiaan jäänyt kenellekään epäselväksi.

Veronkevennysten vaatiminen vastuutonta

Hesarin mielipideosastolla esitettiin vaatimus kunnallisveron laskemisesta. Tässä on kirjoittamani vastine, joka julkaistiin Hesarissa 21.9.

Helsingin verotusta ei voida keventää

Mika Rossi (HS 16.9.) esitti vaatimuksen siitä, että ”suuren keskituloisten helsinkiläisten enemmistön taloudellisesta liikkumatilasta on huolehdittava” kunnallisveroa alentamalla. Palvelut on hänen mielestään järjestetty Helsingissä niin hyvin, että olisi perheiden edun mukaista keventää verotusta prosentin verran.

Mihinkähän tietoon Rossin näkemykset Helsingin palveluiden tilasta perustuvat? On yleisesti tiedossa, että erityisesti terveyspalvelut eivät kykene vastaamaan ihmisten tarpeisiin. Terveyskeskuksista lääkärin aikaa joutuu odottamaan yli kuukauden. Mielenterveyspalveluissa jonot ovat jopa puoli vuotta. Kaupungin vuokra- asunnon saa joka kymmenes hakijoista. Vanhusten asumispalvelupaikoista on niin suuri puute, että vain huonokuntoisimmat saavat paikan. Rossi on väärässä, kun hän toteaa ettei kilpailukyvyn vaalimisen perusasioista ole pidetty huolta. Kyllä on. Huono-osaiset on laitettu kilpailemaan: kuka on lähimpänä romahduspistettä, saa ajanvarauksen tai hoitopaikan.

Rossin todellisuudessa olisi oikeudenmukaista laskea verotusta näinkin huolestuttavassa tilanteessa. Samassa todellisuudessa kahden palkansaajan perhe ostaa säästetyillä veroeuroillaan 1440 euron pesukoneen.

Tämä todellisuus ei kuitenkaan vastaa suurimman osan helsinkiläisten todellisuutta. Helsinki on yksinäisten kaupunki, johon on kertynyt tilastollisesti suhteellisen paljon sosiaalisia ongelmia. Niiden hoitaminen on yhteinen velvollisuus ja se vaatii yhteisiä verotuloja.

Raakaa todellisuutta

Nuorten pahoinvoinnilta ei voi enää sulkea silmiä. Suomessa on tapahtunut vuoden sisällä jo kaksi eurooppalaisittain ennen näkemätöntä koulusurmaa. Yksistään viime kesän aikana useampi nuori sai surmansa ikätoverin kädestä tai oman käden kautta.


Jokaisen veriteon jälkeen mielipideosastoilla ryhdytään taivastelemaan, miksei nuorten hätään ole puututtu ajoissa. Kun on kulunut riittävästi aikaa, ollaan taas ajamassa veronalennuksia. Kokonaisuuden hahmottaminen osoittautuu vaikeaksi, kun viihteellistynyt media keskittyy mässäilemään skandaaleilla ja tragedioilla ja omat ajatukset heiluvat tuulen mukana.

Eduskunnassa pohdittiin jo vuosi sitten lokakuussa nuorten pärjäämistä kouluissa. Tuolloin lasten- ja nuortenpsykiatri Veli-Matti Tainion viesti oli selvä: jopa viidennes nuorista kärsii mielenterveyshäiriöistä. Tytöt ja pojat kärsivät eri tavoin: tytöt ovat poikia useammin masentuneita tai heillä on syömishäiriö, pojilla puolestaan esiintyy enemmän päihteiden ongelmakäyttöä ja sopeutumishäiriöitä. Vain puolet näistä nuorista on palveluiden piirissä.

Lapsiasiainvaltuutettu on jo aiemmin teroittanut, että erityisopetuksessa olevien lasten määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa kaikilla luokka-asteilla. Lamavuosien jälkeen sekä psykiatrista hoitoa tarvitsevien että lastensuojelun asiakkaiden määrä on noussut jyrkästi. Tilastoista käy ilmi, että 15-29 -vuotiaiden nuorten miesten kuolemista neljännes on itsemurhia.

Tämä tieto ei kuitenkaan saa pysähtymään. Veronalennuksia kannatetaan ja omaa etua ajetaan aina niin kauan, kunnes pahoinvointi on kanavoitunut silmittömäksi väkivallaksi. Tässä kohtaa on todettava, että tehdään suuri virhe, jos tyydytään helppoihin vastauksiin ja ulkoistetaan tapahtunut yhteiskunnan marginaaliin, poikkeusyksilön päähänpistoksi.

On hyväksyttävä se pelottava ja järkyttävä tosiasia, että suuri osa vastaantulijoista, naapureista ja kavereista voi huonosti. Ja suurin osa heistä ei saa apua silloin, kun he sitä tarvitsisivat. Helsingissä jono mielenterveyspalveluihin on puoli vuotta. Siis puoli VUOTTA. Ei auta, että akuuttiin hoitoon pääsee suljetulle osastolle silloin kun on jo kilahtanut. Täytyyhän ihmisten hätään voida vastata ajoissa – ennen kuin joku on jo tapettu tai ainakin yritetty.

Stakesin tutkija Minna Salmi luettelee useita syitä siihen, miksi lasten ja nuorten pahoinvointi on lisääntynyt viime vuosina. Työelämän kiristyminen on vähentänyt perheiden yhteistä aikaa. Lamavuosista lähtien lapsiperheiden köyhyys on kasvanut. Lama on syynä myös siihen, että julkisia palveluita on leikattu ja murennettu. Onko tiedossa yhtäkään julkista palvelua, jossa tehostamisen ja säästöjen myötä henkilökuntaa olisi riittävästi?

Päiväkotien ja koulujen ryhmäkokoja on kasvatettu. Opettajat eivät ehdi oppia tuntemaan lapsia edes nimeltä. Oppilashuollon resurssit on typistetty siten, ettei kouluissa ole enää täysipäiväistä terveydenhoitajaa, saati sitten koulukuraattoria tai koulupsykologia.

Kenen puoleen lapsi voisi hädässään edes kääntyä? Aikaa lapsen kohtaamiseen ei ole koulussa eikä kotona. Mikäli ongelma havaitaankin, lasta ei saada hoitoon vaan hän pääsee jonoon. Ja jonoonkaan ei muuten ihan kaikkia oteta.

Järkyttävien tragedioidenkin kohdalla on muistettava, että ne ovat jäävuoren huippu. Pinnan alla on suurin osa massasta. Tavallisena arkipäivänäkin suuri osa koulumatkallaan ohikävelevistä nuorista voi huonosti. Jotta hätään voidaan vastata, taivastelu on muutettava teoiksi. Hoitojonojen purku, ryhmäkokojen pienentäminen ja henkilökunnan lisääminen vaativat puhdasta rahaa.

Viimeistään nyt on nähtävä, ettei tuottavuus- ja tehostamisohjelmilla saada aikaan mitään vaalimisen arvoista. Tapauksesta HUS huomataan, etteivät mitkään päätöksen ole koskaan peruuttamattomia. Uskallettiin katsoa totuutta silmästä silmään ja todeta, että me on mokattu. Ja sitten vaihdettiin suuntaa.

Mitä Othellosta voidaan oppia

Kirjoitan vaihteeksi hieman kulttuurista. Kävin katsomassa Kansallisteatterissa 10.9. ensi-iltansa saaneen Othellon modernisoidun version ja olin vaikuttunut. Helsingin Sanomissa Kirsikka Moring teki arvostelussaan esityksestä hyviä havaintoja, mutta vääriä johtopäätöksiä. Koska näytelmällä on monia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, ruodin esitystä ja sen saamaa kritiikkiä myös blogissani.

Arvostelussaan Moring syytti ohjausta selkeiden moraaliasetelmien puutteesta. Samalla hän epähuomiossa kiteytti oman kritiikkinsä perimmäisen ongelman. Näytelmästä ei ole löydettävissä yksinkertaisia totuuksia. On typerää edes etsiä sellaisia.

Ohjaaja Michael Baran on onnistuneesti sijoittanut Shakespearen ajattoman mustasukkaisuusdraaman 2000-luvulle. Othellon komentopaikka muistuttaa Irakin tai Afganistanin taistelutantereita. Monologit hoidetaan kännykkään puhuen. Ja hovissa menestyneet on puettu sliipattuihin pukuihin. Toisin kuin Moring esittää, pakan myllääminen ei ole pilannut tulkintaa, vaan sillä on onnistuneesti havainnollistettu nykypäivän ja 1600-luvun valtakamppailuiden yhtäläisyyksiä.

Othellon viattoman vaimon, Desdemonan, esittäminen kikattavana teininä on yksi ohjauksen terävimmistä havainnoista. Sekä Moring että näytöksen väliajalla tapaamani ihmiset olivat tästä kuitenkin pahoillaan. Heidän mielestään Desdemonasta on tehty hutsu, jonka puhtaus ja viattomuus on turmeltu.

2000-luvun nuoret neidot kohtaavat naiseksi kasvamisen kynnyksellä ristiriitaisia paineita ja vaatimuksia, jotka ulospäin näyttäytyvät kovana ulkokuorena ja epäjohdonmukaisena käytöksenä. Tytöille tyrkytetään musiikkivideoissa ja televisiossa roolimalleja, joita omaksuessaan he näyttävät ja käyttäytyvät ikäistään vanhempien seksisymbolien tavoin. Vähäpukeisuus ja itsensä tyrkyttäminen näyttäytyvät legitiiminä naiseutena, jota tarjoillaan avokätisesti myös julkisissa tiloissa bussikatoksia myöten.

Todellinen sisäinen kehitysvaihe lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, oman identiteetin ja maailmankuvan etsiminen, konkretisoituu kokeilunhaluna ja ajoittaisena lapsellisena käytöksenä. Desdemonan sisäisen viattomuuden ja puhtauden epäileminen ulkoisen habituksen
perusteella osoittaa tietämättömyyttä siitä todellisuudesta, jossa nuoret tytöt ja naiset elävät.

Samaa todellisuutta on sotien, terrori-iskujen, murhien ja väkivaltaisuuksien katsominen: mykkänä ja turtuneena televisioruudusta ja nimenomaan kotisohvalta. Aivan kuten Othellon loppukohtauksessa sivuhenkilöt on laitettu tekemään.

Oliko näytelmässä jokin moraali, Moring kysyi. Ihmiskunnasta ei ole koskaan löytynyt puhtaasti hyviä tai pahoja ihmisiä. Niitä ei löydy Shakespearen näytelmästäkään. Othellon tarina saa katsojan kysymään missä määrin kukin on vastuussa omista teoistaan. Voiko vastuun vierittää manipuloijan harteille? Entä tapahtumien seuraaminen sivusta? Olemmeko kaikki syyllisiä seuratessamme uutisia ja silti jatkaessamme normaalia arkipäiväistä elämäämme?

Näytelmässä Othello rakastaa tuoretta vaimoaan valmiina täyttämään tämän kaikki toiveet, kunnes kiero oman edun tavoittelija Jago myrkyttää Othellon epäilemään morsiamensa uskollisuutta. Lopulta Othello kuristaa Desdemonan hengiltä. Othellon asteittainen sortuminen osoittaa hienosti, miten kriittisyyden heittäminen sivuun johtaa tuhoisiin seurauksiin.

Yksilö on aina lopulta vastuussa omista teoistaan. Jokaisen pitäisi kyetä tarkastelemaan omia tunteitaan ja tekojaan sekä muiden puheita alituisen kriittisesti. Shakespearen teksti muistuttaa siitä, miten vaikeaa se on. Osoitteleva ja mustavalkoinen hyvien ja pahojen erottelu olisi tuhonnut sanoman täydellisesti.

Kuva Kansallisteatteri

Kameleontti jatkaa liikehdintää

Kesäkuun puoluekokouksen jälkeen kirjasin katkeria mietteitä SDP:n lavastetusta uudistumisesta ja puolueen kyvyttömyydestä vastata kovan kapitalismin asettamiin haasteisiin. Kesä on ohi ja on aika tehdä tilannekatsaus.

SDP:stä on nyt sitten näemmä tehty pysyvästi uusi - lisäämällä puolueen nimen eteen sana uusi. Tätä toistetaan tunnollisesti haastatteluista ja paneelikeskusteluista toiseen. Puoluejohto ei ole kuitenkaan jättänyt uuden SDP:n projektia tähän. Nyt on lähdetty kunnallisvaaleja kohti vielä nerokkaammalla idealla: unelmakiertue on käynnistetty.

SDP on painanut pikkuisen läpyskän, jonka kannessa lukee ”Pieni kirja suurista unelmista”. Puolueen puheenjohtajalle voi lähettää lehtimainoksissa mainittuun numeroon tekstiviestin, johon voi kirjata oman unelmansa. Hienoa. 160 merkkiin mahtuu mainiosti hyvinvointivaltio.

Itse en tosin aio sellaista viestiä lähettää. Minä en nimittäin luokittele hyvinvointia unelmaksi, vaan perusoikeudeksi. Tämän pitäisi sosialidemokraattiselle puolueelle olla itsestään selvää. Mutta jälleen kerran: eipä tunnu olevan.

Miten Urpilaisen kovasti mainostama johtava arvopuolue voi olla niin vailla omia näkemyksiä yhteiskunnan tilasta, epäkohdista, pahoinvoinnin syistä ja ratkaisuista niihin puuttumiseksi, että pitää erikseen lähteä kysymään kadulta missä mättää ja mitä tehtäis.

Toinen ongelma on edelleen se, että kaikkien unelmia ei voida toteuttaa. Yhteinen etu ja oman edun tavoittelu eivät ole sovitettavissa, ellei kaikilla sattuisi olemaan se sama unelma kaikkien maailman ihmisten kesken tasan jaetuista resursseista. Ja mehän tiedämme, etteivät asiat näin onnellisesti ole.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että pyritään edistämään kommunikatiivista demokratiaa. Mutta pieni kirja suurista unelmista ja tekstiviesti kännykkään ovat perin heppoisia tapoja edistää demokratian ja kollektiivisen hyvinvoinnin kaltaisia jaloja päämääriä.

Uutta julkisjohtamista vanhuspalveluissa: rahat ja henki

Tämän päivän Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla oli kauhutarina espoolaisesta palvelutalosta. Vuosien varrella palvelutalon asukkaita on kiusattu, kohdeltu kaltoin, jätetty heitteille ja käytetty hyväksi sekä taloudellisesti että seksuaalisesti. Jutussa kerrotut tapaukset ovat niin outoja, ettei niitä tahtoisi todeksi uskoa. Monen on helppo viitata tarinoille kintaalla sillä perusteella, että kertojat ovat ikäihmisiä - vanhoja höppänöitä, joiden muisti pettää tai parkinsonin tauti vaivaa.

Juuri palvelutalojen ja muiden vanhuspalveluiden asiakaskunnan haavoittuvuus iän karttumisen, toimintakyvyn alentumisen ja sairauksien seurauksena olisi syytä muistaa mietittäessä hyvinvointivaltion purkamisprojektin etenemistä. Ja kaikkihan näistä vanhuksista haluavat omien sanojensa mukaan huolta pitää. Mutta hesarin juttu on traagisen osuva esimerkki siitä, miten tekopyhää on puhua apuatarvitsevien puolesta, jos agendalla ei samalla ole kaikkinainen uusliberalismin vastustaminen.

Uusi julkisjohtamisen oppi eli New Public Management kehitettiin USAssa 1970-luvulla ja sitä on ryhdytty soveltamaan Suomessa etenkin laman myötä. Tavoitteena oli "tehostaa" julkisen sektorin toimintaa yksityistämällä mm. sosiaali- ja terveyspalveluita. Sokeat uusliberalismin palvojat uskovat, että näin on säästetty ja tullaan säästämään kustannuksissa. Valitettavasti julkisten palvelujen tuottaminen markkinalogiikalla säästää rahaa vain, jos tarkastellaan tilannetta sopivan kapeakatseisesti esimerkiksi kunnan budjetista sosiaali- ja terveysmenojen kohdalta ja näillä aloilla työskentelevien kunnan työntekijöiden irtisanomisista aiheutuvina säästöinä. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus.

Sosiaali- ja terveyspalveluihin sovellettuna markkinalogiikka ei toimi. Jos sama määrä ihmisiä, sairauksia ja hoivaa yritetään hoitaa pienemmällä budjetilla, se tarkoittaa yhtä kuin huonompaa hoitoa. Huonompi hoito tarkoittaa yhtä kuin vähemmän tehtäviin koulutettua henkilökuntaa, enemmän potilaita/asiakkaita/asukkaita per työntekijä, vähemmän huomiota/huolenpitoa/tukea/apua/kuulemista/turvaa per avuntarvitsija ja järkyttäviä laiminlyöntejä palvelun tasoa, asiakkaan tarpeita, ihmisarvoista kohtelua ja oikeusturvaa ajatellen. On suorastaan härskiä, että Raimo Sailaksen kaltaiset asiantuntijoiksi uskotut auktoriteetit ja heidän ihailijansa pokkana muuta väittävät. Ihmisten tarpeisiin vastaamista ei voi tehostaa samalla logiikalla kuin maanviljelyä tai tehdastuotantoa.

Huonosti hoidetut sosiaali- ja terveyspalvelut aiheuttavat lopulta paljon enemmän kustannuksia kuin aiemmin tarjotut laadukkaat julkiset palvelut. Kun resursseja ei ole enää sosiaaliongelmien tai sairauksien ennaltaehkäisyyn ja varhaiseen puuttumiseen, ongelmien hoito niiden edettyä pitkälle on itse asiassa paljon työläämpää (jos tämä nyt voi tulla kenellekään suurena yllätyksenä). Sekä fyysisellä että henkisellä pahoinvoinnilla on lukuisia kerrannaisvaikutuksia useille elämän alueille. Puutteellisesti hoidettu, alunperin pieni ongelma voi muutaman vuoden kuluttua olla kehittynyt moninkertaiseksi ja on tuolloin jo kallis ja hidas hoitaa.

Toinen yksityistämisen ongelma on palveluiden laadun valvonnan ja epäkohtiin puuttumisen vaikeus. Konkreettisia esimerkkejä voi siis lukea hesarista. Espoolaisen Merikartanon tapaus on toki poikkeuksellinen, mutta tuskin ainutkertainen. Merikartanon toiminnasta on tehty lukuisia valituksia, rikosilmoituksia ja kanteluja läähinhallitukseen ja työsuojelupiiriin. Lääninhallituksen teettämien tarkastusten mukaan palvelutalosta oli kadonnut lääkkeitä, lääkkeiden jaossa oli virheitä, henkilökunta oli ollut epäpätevää, henkilökuntaa oli ollut liian vähän, toiminnanjohtajan käytös oli hyökkäävää ja epäasiallista. Ja tätä kaikkea on jatkunut vuosia. Miksi tähän ei ole puututtu?

Espoon sosiaali- ja terveysosaston vanhusten palvelujen johtaja kertoo HS:ssä, että kaupunki seuraa vain niitä yksiköitä, joista se saa ostopalvelua. Merikartano on suurimmaksi osaksi yksityinen palvelu, jota kaupunki ei voi valvoa. Ostopalveluyksikköjäkään ei seurata säännöllisesti, vain silloin jos jotain ilmenee. Ja tällöin asia käsitellään lääninhallituksessa, joka voi korkeintaan antaa huomautuksen. Etelä-Suomen lääninhallituksen sosiaalihuollon tulosjohtaja puolestaan toteaa, että yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annettu laki on vanhentunut ja huonosti toimivaa yksikköä on erittäin vaikea saada lopettamaan toimintaansa.

Että mitä vikaa siinä New Public Managementissa ja uusliberalismissa olikaan?

Kuva HS.

Kuntatyönantajan toiminta ristiriidassa STM:n ja Kuntaliiton suositusten kanssa

Demareiden äänenkannattaja Uutispäivä Demari onnistui kerrankin tekemään hyvää journalismia. Kiitos kuuluu asiansa tuntevalle toimittajalle, joka paljasti kuntatyönantajan järjettömän käytännön työntekijän kohdattua väkivaltaa työajan ulkopuolella. Juttu ilmestyi Demarissa jo kolme viikkoa sitten. Hesari mainitsi asiasta viitaten Demariin, muttei halunnut jatkaa keskustelua. Kun ei mielipideosastolle mahtunut, käsittelen kuntatyönantajan kohtuutonta toimintaa täällä.

Kunta-alan työehtosopimukseen kirjattiin viime syksyn neuvotteluissa seuraavaa: työnantaja ei maksa palkkaa, jos sairasloman syy on pahoinpitely. Aiemmin työnantaja maksoi palkan ja peri kustannukset vahingontekijältä. Kuntatyönantaja koki tilanteen kuitenkin epäoikeudenmukaiseksi, koska tietyissä väkivaltarikoksissa uhrit eivät vieneetkään asiaa oikeuteen ja työnantaja jäi ilman korvauksia. Nämä ns. "tietyt tapaukset" olivat perheväkivaltaa.

Väestöliiton Kotirauhaa-kampanjan työntekijät (HS 29.6.) ilmaisivat uutisen jälkeen huolensa HS:n mielipideosastolla vaikeassa tilanteessa olevan lähisuhde- tai perheväkivallan uhrin toimeentulosta. Pahoinpidellyn pitäisi fyysisistä ja henkisistä vammoistaan huolimatta jaksaa hakea sairauspäivärahaa Kelalta kahden viikon karenssilla - mikä tarkoittaa samalla, että osa joutuu lisäksi hakemaan kunnalta toimeentulotukea odotellessaan oikeuttaan sairauspäivärahaan.

Ongelma on kuitenkin vielä taloudellista toimeentuloa monisyisempi. Kunnilla on velvollisuus sekä puuttua että pyrkiä vähentämään lähisuhdeväkivaltaa. Viimeksi toukokuussa STM ja Suomen Kuntaliitto yhdessä julkaisivat kunnille suunnatut lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisyn suositukset, joissa korostetaan väkivaltaan puuttumisen merkitystä. Kunnan toiminta työnantajana sotii tätä periaatetta vastaan räikeästi.

Jo ennestään on tiedossa, ettei läheisen tekemää väkivaltaa oteta viranomaisten tapaamisella puheeksi. Työntekijät ottavat asian harvoin oma-aloitteisesti esille joko ammattitaidon puutteesta tai asenteellisuuttaan ("riitely kuuluu perhe-elämään"). Myös väkivallan uhrit vaikenevat kokiessaan häpeää ja syyllisyyttä. Kunta-alan työehtosopimus pahentaa tilannetta entisestään.

Kyselytutkimuksen mukaan jopa kolmas osa väkivaltaa kokeneista naisista ei ole hakenut apua mistään. Apua hakeneet ovat kääntyneet tavallisimmin poliisin ohella juuri terveyskeskuksen puoleen. Kun väkivallasta kertomisesta voi seurata merkittäviäkin taloudellisia vaikeuksia, yhä harvempi haluaa puhua tilanteestaan lääkärille ja väittää vammojen syntyneen muun kuin pahoinpitelyn seurauksena. Avun hakijaa ei siten osata ohjata palveluiden piiriin.

Tilanne on ongelmallinen myös uhrin oikeusturvan kannalta myöhempiä oikeustoimia kuten rikosprosessia tai lähestymiskiellon hakemista ajatellen, joissa lääkärintodistus tarvittaisiin todistusaineistoksi.

Kunta-alan työehtosopimuksen pykälä, jonka tarkoitus oli jälleen kerran säästää, on säästämisyrityksessään jälleen kerran perverssi. Ensinnäkin kunta näin laiminlyö velvollisuutensa puuttua lähisuhde- ja perheväkivaltaan jättämällä uhrin vaille tukea, tekemällä avun hakemisesta entistä vaikeampaa ja vaikeuttamalla uhrin tilannetta laittamalla hänet juoksemaan toimentulonsa perässä. Tällaista kyykytystä perustellaan työnantajakustannusten säästämisellä.

Valitettavasti laskukaavasta unohtuivat muut väkivallasta aiheutuvat kustannukset, joita uusi käytäntö vain lisää. Kun väkivaltaan ei puututa ajoissa, kuntien sosiaali- ja terveystoimelle väkivallasta aiheutuneet kustannukset nimenomaan vain kasvavat. Perhe- ja lähisuhdeväkivallalla on taipumus ajan mittaan vain pahentua. Pahoinpitely muuttuu entistä raaemmaksi ja toistuu yhä tiheämmin. Apua olisi tarjolla sekä tekijälle että väkivaltaa kokeneelle, mutta avun hakeminen useimmiten edellyttää, että joku puuttuu tilanteeseen. Mitä pidempään väkivaltainen suhde on kestänyt, sitä pidempään tarvitaan hoitoa. Ja mitä pidempiä hoitojaksoja terveydenhuollon, mielenterveyspalveluiden, lastensuojelun tai aikuissosiaalityön piirissä, sitä enemmän kustannuksia. Jännä, ettei tämä tullut mieleen.

Kunta säästää kustannuksissa samalla logiikalla, kuin hölmöläiset pidentävät peittoa. Leikataan pääpuolesta ja ommellaan toiseen päähän varpaiden lämmikkeeksi. Valitettavasti inhimillinen kärsimys on kansantarinoita karumpaa. Kun nostetaan kynnystä avun hakemiseen, kaikki osalliset lapsia myöten jäävät sinnittelemään väkivaltaiseen kotiin vielä pidempään.

Ottaen huomioon, että kuntien työntekijöistä suurin osa (80 %) on nimenomaan naisia, kyse on merkittävästä takaiskusta erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiselle työlle. Tämä todettakoon päivänä, jolloin YK:n naisten syrjinnän vastainen komitea on ehdottanut Suomelle pääministerivetoisen työryhmän perustamista naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi. Siis Suomessa. Sekin on aika perverssiä, että tilanteemme huolettaa enemmän kaukana New Yorkissa kuin paikallistasolla.

Miesasiamiehistä, feminismistä ja hiekkalaatikosta

Näin juhannuksen kunniaksi oli sitten kuitenkin pakko vielä palata tähän aiheeseen. Olen saanut runsaasti kommentteja kirjoitukseeni "uudesta" miesliikkeestä. En ole julkaissut yhtäkään. Minua on syytetty sensuurista. Nähdäkseni olen kuitenkin vain valinnut pienemmän pahan.

Olin ajatellut, että tätä feministien syyllistämiskeskustelua en jaksa enää jatkaa. Kaikkia taisteluita ei ole järkevää käydä. Feministejä miestenvihaajiksi, väkivaltaisiksi ja yksipuolisiksi naisten suosijiksi nimittävä joukkio lähettelee sellaisia tunnepohjaisia, epäanalyyttisia ja älyllisesti epärehellisiä viestejä, ettei niiden pohjalta voi käydä keskustelua. Mikäli keskustelun ongelmia tai yhteiskunnallisia epäkohtia yrittääkin analysoida ja purkaa, saa vastineeksi kommentin, jonka sisältö on pitkälti tätä: "itse olette väärässä, itse olette väkivaltaisia, itse olette syrjimässä toista sukupuolta." Eihän tämä ole mitään keskustelua. Tämä on yhtä epäkypsää, kuin viisivuotiaiden tappelu hiekkalaatikolla.

Kriittinen ajattelu on kaiken lähtökohta. Julkaisematta jääneet kommentit eivät kuitenkaan ole edustaneet tätä. Muutamat asialliset kommentit olen jättänyt tasapuolisuuden nimissä julkaisematta. Ajattelin, että valikoiva julkaiseminen suututtaisi riidanhaastajat entisestään. Yritin tyrehdyttää keskustelun kokonaan. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Tietyt nimimerkit kirjoittavat tusinoittain kaikenlaisia vihanpurkauksia ja osa lähes päivittäin. Minun blogini ei ole ainoa tällaisten purkausten kohde. On pakko kysyä, eikö näillä ihmisillä ole muuta elämää? Mikäli he käyvät töissä, tietääköhän heidän työnantajansa kuinka monta tuntia he käyttävät henkilökohtaisten patoutumiensa purkamiseen päivittäisestä työajastaan?

Jyväskyläläinen Henry Laasanen kirjoitti tämän päivän Helsingin Sanomien mielipidesivuilla tasa-arvopolitiikasta. Hänen mukaansa tasa-arvotutkimuksen ongelmana on, että se on feministisen ideologian hallussa ja tällöin miesten ongelman jäävät huomioimatta. Toisekseen Laasanen väittää, ettei tasa-arvoinstituutioissa ole "miesasiamiesnäkökulman" edustusta.

Tässä nähdään "uudeksi" miesliikkeeksi kutsutun ryhmän harjoittaman keskustelun ongelmat. Esitetään syytöksiä, jotka perustuvat ehkäpä tunnepohjaiseen kokemukseen, mutta eivät faktoihin ja jotka eivät yleisesti ottaen pidä paikkaansa.

Feministinen tutkimus, joka useimmissa maissa kulkee nimellä gender(sukupuoli) -tutkimus ei ole pyhitetty naisten tutkimiselle. Feministisen tutkimuksen idea on tehdä sukupuoli näkyväksi sekä kyseenalaistaa vallitsevia valtarakenteita ja itsestäänselvyyksiä. Feministinen tutkimus tarkastelee sukupuolen ja sukupuolten välisten suhteiden roolia yhteiskunnan, kulttuurin ja historian muotoutumisessa. Suomessa käytetään tästä termiä naistutkimus, koska meillä ei ole muiden kielien tapaan omaa sanaa gender-käsitteelle. Sääli, sillä termi on harhaanjohtava. Naistutkimuksen lajeja ovat mm. kriittinen miestutkimus ja queer-tutkimus.

Mikäli tasa-arvotutkimus - millä Laasanen ilmeisesti viittaa tutkimukseen, jossa tarkastellaan erilaisia yhteiskunnallisia epäkohtia sukupuolinäkökulmasta - on feministisen ideologian lävistämä, tämän ei pitäisi olla ongelma. Tästä ei nimittäin loogisesti voi seurata, että kyseisessä tutkimuksessa toinen sukupuoli jätettäisiin käsittelemättä. Feministinen tutkimus on lähtökohtaisesti juuri sukupuolta ja sukupuolten välisiä suhteita tarkastelevaa tutkimusta.

Eri asia on, millaista tasa-arvopolitiikkaa harjoitetaan. Miten tutkimustulokset käännetään poliittisiksi tavoitteiksi? Ja huom. Politiikka on siis politiikkaa, ei tieteellistä tutkimusta. Tämä näyttää menevän monilla sekaisin.

Tutkimuksen ja politiikan välisenä toimijana on jo vuodesta 1972 ollut mm. Tasa-arvoasiain neuvottelukunta eli Laasasen mainitsema TANE. Neuvottelukunnalla on ollut miesjaosto yli 20 vuotta. Miesjaostossa on edustettuna useita eri järjestöjä, myös miesasiamiehiä.

Miesnäkökulma on epäilemättä saanut vähemmän sijaa tasa-arvopolitiikassa, koska miehen ymmärtäminen sukupuoleksi on verrattain uusi ilmiö. Aiemminhan mies oli normi, josta nainen poikkesi sukupuolittuneena olentona. Ei siis ihme, että mieheyttä on ryhdytty pohtimaan poliittisestikin vasta hiljan.

Tasa-arvopolitiikan tavoitteena on pyrkiä tasa-arvoon: miesten ja naisten yhtäläisiin mahdollisuuksiin ja hyvinvointiin. Koska naisten sorto on historiallisesti ja kulttuurisesti legitimoitu lain kirjaimenkin tasolla lähes koko länsimaisen sivistyksen elinajan, on luonnollista että konkreettiset edistysaskelet molempien sukupuolten välisen tasa-arvon saavuttamiseksi ovat tarkoittaneet juuri naisia kahlinneiden järjestelmien purkamista. Tästä naiserityisyys. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö miehet kokisi sortoa ja etteikö siitä olisi syytä keskustella ja siihen puuttua. Tietenkin on syytä. Ja tähän feminismikin tähtää. Molempien sukupuolten välisen tasa-arvon tavoitteluun.

Mikäli yksittäiset ihmiset esittävät tästä poikkeavia näkemyksiä, niitä ei pidä yleistää koskemaan koko feminististä liikettä tai tieteenalaa. Enhän minäkään yleistä näiden muutaman, nimettömänä esiintyvän ahkeran kommentaattorin epäasiallisia näkemyksiä koskemaan koko miesliikettä. Tiedän, että miesliikkeen ja kriittisen miestutkimuksen piirissä on paljon älykkäitä, analyyttisia ja ahkerasti sukupuolten tasa-arvoa edistämään pyrkineitä ja pyrkiviä miehiä.

Siispä: olen feministi enkä vihaa miehiä. Ja summa summarum: feminismi ajaa sukupuolten välistä tasa-arvoa, ei naisten ylivaltaa.

Jumankekka, uskokaa jo. Minä en enää jaksa jauhaa tätä yhtä ja samaa.

Ps. Analyyttista ja rakentavaa keskustelua yhteiskunnan epäkohdista olen valmis käymään. Epäanalyyttisia, nimettömiä ja aggressiivisia kommentteja tästä aiheesta en jatkossakaan aio julkaista. Ja pahoitteluni niille, joiden asialliset kommentit olen sensuroinut tästä aiheesta aiemmin tasapuolisuuden nimissä.